vertaisena

Reilu kolme vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa Helsingin Synapsian (entisen Käpylän kuntoutuskeskuksen) ovista sisään. Näin heti oven vasemmalla puolella kouluruokalaa muistuttavan ravintolan täynnä ihmisiä. Ihmisiä jotka naureskelivat, juttelivat ja söivät yhdessä. Se muistutti mua lukion ruokalasta. Ruokahetkistä lukiokavereideni kanssa. Se oli hetki kun mä näin pyöriselämäni ensimmäisen kerran muita pyörätuolilla liikkuvia. Silloin mä tajusin, että on äärimmäisen tärkeää saada tavata muita samassa tilanteessa olevia. Vertaishenkilöitä.

Ennen Synapsiaan pääsyä olin puoli vuotta sairaalahoidossa Jyväskylässä. Koko tämän ajan ajattelin: "ei mun tarvitse tutustua kehenkään pyörisläiseen".  Mullahan oli uskomaton tukijoukko jo omasta takaa; perhe, sukulaiset ja maailman upeimmat ystävät. Pystyin puhumaan heidän kanssaan kaikesta. Toki pystyin puhumaan kaikesta ja pystyn yhä edelleen, mutta siinä on jotain muutakin. Ihminen joka ei ole halvaantunut, ei voi esimerkiksi ymmärtää mitä tarkoitan sillä kun "jalka puutuu" vaikken sitä tunnekaan. 

Synapsiassa meillä samaan aikaan kuntoutuksen aloittaneilla oli oma vertaistukihenkilö, joka oli ollut jo useampia vuosia pyöriksessä. Silloin mä mietin, että joskus mäkin olen ollut jo vuosia pyöriksessä, ja voisinkohan mäkin olla sitten jollekin vertaistukihenkilö? 

Olenhan mä jo tavallaan pidemmän aikaa tehnyt vertaistukijuttuja, kun olen kirjoittanut tätä blogia ja esimerkiksi kuvannut videon Tatu RY:lle. Mutta viime viikolla pääsin ensimmäistä kertaa kurssille vertaistueksi. Kurssi oli tapaturmaisesti vammautuneille nuorille suunnattu, mutta ei, he eivät olleet pyörisläisiä, vaan kaikki tapaturmassa vammautuneita - kuten mäkin. 

Nämä kolme päivää, jotka vietin kurssilla, olivat jotain ihan käsittämättömän upeaa. Sain tavata mitä mahtavimpia ihmisiä, kuulla mielenkiintoisia elämäntarinoita, nähdä ilon ja onnistumisen hetkiä, oppia paljon uutta ja nauraa mitä hulluimmille kertomuksille. Niin ja opin mulle aivan uusia erätaitoja!! Lisäksi toivon itse antaneeni näille ihmisille jotain keskusteluilla joita kävimme ja kokemuksillani joita jaoin heille. 

Vaikka olenkin ihan väsynyt ja poikki kurssin jäljiltä, olen sitä mieltä, että haluan olla vertaistukihenkilö. Mulla on ehkä maailman paras fiilis noista päivistä! Tämmöistä mä haluan elämääni lisää. 

Postauksen kuvat ovat kännykällä napsimiani kuvia kurssilta. Pohjois-Savo vei sydämeni. 

Rakkaudella Jassu