ihanaa olla pyöristyyppi

"Kaveriporukassa on tapahtunut aivan mahtava muutos suhtautumisessa liikuntavammaisia kohtaan.Itselläni ei ollut ennakkoasennetta no en ainakaan tunnusta heh..mutta muut tuntu pitävän pyöris ihmisiä jotenkin vähän tylsinä tyyppeinä,joihin ei uskalla ottaa kontaktia. - Nyt he ovat heränneet ja toteavat pyöris ihmistenkin voivan olla aivan mahtavia tyyppejä. Olet tällä uskomattoman hyvällä blogilla osoittanut kuinka hyvää elämää voi viettää vaikka onkin halvaantunut."
-Kiitos mahtavasta palautteesta! Tämä kommentti sykähdytti mua älyttömästi. Todella hienoa, jos mun blogi on vaikuttanut näin positiivisesti ja saanut ihmiset tajuamaan, ettei pyöristyypit ole tylsiä tai pelottavia. 

Mulla itsellä oli ennen onnettomuutta kyllä jonkinlainen ennakkoasenne invalideja kohtaan. En kyllä ollut ajatellut edes sitä mitä ajattelin pyörätuolilaisia kohtaan. Mutta yleinen ennakkoluulo mulla kyllä oli, se että pyörätuolissa olijat ovat yleisimmin vanhuksia tai vaikeasti vammaisia. Enkä varmaan itse olisi pystynyt seurustelemaan pyöristyypin kanssa. Olisin ajatellut sen olevan liian hankalaa ja "mitä muut ajattelevat"-asenne olisi myös ollut mulla esteenä. Tiedän, oli typerää ajatella sitä mitä muut ajattelevat mutta niin se mulla meni. Ehkä osaksi sen asenteen vuoksi mä en ole koskaan oikeasti seurustellut edes ns. "normaalien" kanssa (haha, hyvä pistää seurustelemattomuus tuon piikkiin... oikeasti kukaan ei vaan ole syttynyt muhun).

Alussa, kun sain tietää etten enää koskaa kävele, ajattelin etten halua tutustua muihin pyörisläisiin. En halua olla yksi "niistä". Haluan olla normaali. Mä en kuulu "vammaisten" joukkoon. Jotenkin vastustin sitä, että olisin yksi pyörätuolilaisista (näyttäisin oudolta). Vaikka ei mulla ollut siis omaa tuolissaoloa vastaan mitään, mutta vaikeinta oli myöntää, että olen yksi muiden joukossa.
Kuitenkin vuosi sitten kesällä tutustuin Synapsiassa muutamiin pyörisläisiin ja se oli itseasiassa kivaa. Muut samassa tilanteessa olevat tiesivät mistä puhuin ja miltä esim. istumisen harjoittelu tuntuu, ja miltä jalat "tuntuvat" kun niitä ei tunne. Oli mahtavaa, että joku ymmärsi tällaisiakin asioita, joita ei läheisimmät ihmiset ymmärrä.

Jyväskylässä en ole tutustunut kehenkään muuhun pyörätuolilaiseen - olen kylläkin ainakin yhden miehen kanssa jutellut pidemmästikin Jypin pelissä. Mutta olen pitänyt yhteyttä iki-ihanan naamakirjan kautta mun Synapsian pyöriskamuihin. Ja vaikka nämä mun muutamat kaverit ovat tuolissa, he eivät ole mitenkään tylsempiä kuin mun kävelevät kaverit. Päinvastoin, tuntuu välillä että nehän tekevät paljon enemmän asioita elämässään kuin monet kävelevät. Kaikenlisäksi nämä pyöristyypit ovat hauskoja ja kaikinpuolin mahtavia.

Hahh täytyy vielä kertoa asia, jonka olen Peurungassa kuntoillessani huomannut. Taustatietoja: Peurungassa kuntoilee mun lisäksi lähinnä vanhuksia. Toki muutamia muita nuorehkoja henkilöitä mahtuu joukkoon. Mutta tosiaan, Peurunka on vissiin lähinnä veteraanien kuntoutuspaikka.  Asiaan: Yleensä fysioterapiaan menoa odotellessani eräässä aulassa mä katselen läsnäolevia henkilöitä (lähinnä siis vanhuksia). Lähes aina joukko jakaantuu kahtia seuraavalla perusteella - pyörätuolissa istuvat hymyilevät, muut eivät. Tietenkin on myös poikkeuksia, mutta yleensä asia on näin. Eli olen tästä päätellyt, että musta tulee iloinen, elämänhaluinen vanhus - jos elän vanhaksi. Mahtavaa olla pyörätuolissa!!

Mun mielestä jokaisen pitäisi tuntea joku, joka on pyörätuolissa tai muuten on erilainen kuin "normaalit". Sillä ehkä juuri meidän elämästä täysillä nauttivien erilaisten avulla näkisi ettei elämää pidä ottaa liian vakavasti. Jokainen päivä voi olla viimeinen eli nauti jokaisesta hetkestä - niin mä ja varmasti monet mun läheisistä ajatellaan.

Huh tulipa pitkä ja kömpelö teksti. Toivottavasti tästä sai edes jonkunlaisen käsityksen mun ajatuksista. Onnea sille, joka jaksoi lukea tämän kokonaan. Ps. mun piti jollekin kertoa, että eilisessä (lauantai 19.05) Keskisuomalaisessa oli juttu musta. Anteeksi tämä liian myöhässä kertominen, mutta en ehtinyt aiemmin päivittelemään Rakkauspakkausta.

xoxo, Jassu

lakkia

Aina pienenä sovittelin mun mummon ja papan keltaisiksi tuhriintuneita valkolakkeja ja haaveilin, että jonain päivänä mäkin saisin oman valkolakin. Tänään kouluille tuli tieto siitä, ketkä valmistuvat tänä keväänä ylioppilaiksi. Ja niin siinä kävi, että mä olen yksi tämän kevään uusista lakkipäistä. Oi unelmallista! Jipii!

Nyt vain juhlat sunnittelmaan loppuun (juu, olen aloittanut suunnittelut varmuuden vuoksi) ja mekkoa noutamaan postista. Sisko saa alkaa suunnittelemaan toden teolla ruokia.. hmm mitähän juomia tarjoisin..

Täytyy vain vielä sanoa, että kyllä lukion melko helpolla läpi näköjään pääsee. Hihii, tai ehkä mä olen luonnonlahjakkuus. Tänään en varmaan lakkaa hymyilemästä lainkaan. Alankin valmistautumaan iltaan ->

xoxo, Jassu

musta tulee isona..

Mä olen viimeaikoina miettinyt paljon mitä tulevaisuudelta haluan. Vaikka eihän mulla mikään kiire ole mitään päättää ja aina voi aloittaa alusta ja keksiä jotain uutta. Mutta silti varsinkin kysymys siitä, miksikä haluan isona on  pyörinyt päässäni. Äh todella vaikeaa. Mun oli peruskoulunkin jälkeen vaikea päättää mitä haluan, joten päädyin lukioon (pääasiassa varmaan juhlien eli wanhojen ja abiristeilyn takia). Nyt olen tyytyväinen, että kävin (tai saa nähdä olenko vielä käynyt) lukion. Sillä nythän mulla on vielä kaikki vaihtoehdot avoinna. Voin mennä amikseen, ammattikorkeeseen tai yliopistoon. Ja kaikenlisäksi lukioaika on varmasti ollut elämäni parhaimpia aikoja meidän mahtavan porukan (palokanpaskajengin) takia. Helppoakin lukio oli. Ainakin mulle. Enhän mä paljon mitään tehnyt ja silti saatan olla yksi tämän kevään valkolakkisista, pian se nähdään.

Ala-asteella mä olin varma että musta tulee laulaja tai näyttelijä. Mutta ainakin kaunis musta tulee ja mulla on komea mies - mä ajattelin. No laulajaa musta ei saa tekemälläkään mutta näyttelijä kuulostais vieläkin hienolta. Voisko Salkkareihin tulla uusi pyöristyttö? Täällä olisi yksi vapaaehtoinen näyttelijä siihen hommaan! Jossain vaiheessa halusin myös opettajaksi - saisin aina hengata nuorien kanssa. Ehkä viidennellä luokalla mä kuitenkin keksin, että musta tulee radiojuontaja. Sais tavata ihania julkkiksia sekä puhua - ja paljon. Kyllähän me mun kaverin kanssa monet päivät nauhoteltiin tuntikaupalla meidän uskomattomia radiojuontoja, eli hei multahan löytyy vankka kokemus jo tältä alalta.
Yläasteella mulla ei taas ollut hajuakaan mikä musta tulee. Sen kyllä olen aina tiedostanut etten koskaan lähtisi hoitoalalle. Ehei, arvostan älyttömästi kyseistä alaa mutta musta ei olisi siihen. Lukiossa media-ala on kokoajan kiinnostanut, mutta opiskeltuani yrittäjyyttä ensimmäiset kaksi vuotta mä keksin, että mustahan tulee yrittäjä. Kunnes sain taas uuden idean - haluan fysioterapeutiksi. Suunnitelma oli valmis: 2011 keväällä kirjoitettuani ylioppilaaksi haen Jyväskylään liiketalouteen, Rovaniemelle fysioterapeutiksi ja Tampereelle media-alalle. Näinhän siinä ei koskaan käynyt 2010 Joulukuun tapahtumien vuoksi.

Suunnitelmiin tuli muutos. Fysioterapeuttia musta ei tule koskaan, joten yrittäjyys olisi mulle ehkä se sopivin homma. Tässä vuoden päivät olinkin jo aivan varma että se on se mun juttu. Mutta en tiedä mitä tapahtui kun lähi viikkoina musta onkin tuntunut, että ei se yrittäjyys ehkä kiehdokkaan mua niin paljoa. Haluan palavasti radioon! Tai toimittajaksi, ihan minne vaan. Haluaisin ainakin jotain kokemusta media-alalta. Menisin töihin vaikka ilmaiseksi, jotta saisin kokemusta. En nimittäin nyt keväällä hakenut sitten media-alalle ammattikorkeaan, sillä Jyväskylässä ei tätä kyseistä alaa Jamkissa ole. Enkä tahtoisi ainakaan vielä muuttaa Jyväskylästä pois. En tiedä, mä olen sekaisin. Pääsykokeet Jamkiin liiketalouteen ja tiimiakatemiaan mulla on 6.6 ja täytyisi lukea niihin - sillä en tahdo hengata ensi syksyäkin kotona tekemättä mitään. Eikä mikään opiskelu ole turhaa, joten tahdon edes mennä kokeilemaan liiketaloutta. Töihin pääsykään ei taida mulla nimittäin olla vaihtoehtona. Ehkä kukaan ei oikein palkkaa ammattitaidotonta pyörätuolityttöä.

Tämän hetken suunnitelma on siis tämä: odotan viralliset tulokset ylioppilaskirjoituksista ja katson tuleeko musta edes ylioppilasta. Jos tulee, niin yritän saada hyvät pisteet liiketalouden pääsykokeista ja menen syksyllä katsomaan millaista se on. Jos se ei nappaa, niin pyrin keinolla millä hyvänsä media-alalle jonnekin. Lisäksi haaveinani olisi hankkia oma kämppä, itsenäistyä, saada takaisin oikeasti normaali arki ja hankkia se pirun ajokortti.

Ihanaa äitienpäivää kaikki äidit! Ja hyvää ensi viikkoa, katsellaan milloin taas keksin teitä kiinnostavan aiheen postailla. Toivottavasti pian. Mä alankin valmistautumaan päivän peliin ->
xoxo, Jassu