suru

Tänään on ollut jotenkin melko raskas päivä. Kolarista on nyt tasan 5kk ja mulla on ihan kamala ikävä mun menehtynyttä ystävää.. Katselin äsken kuvia meidän kolariporukasta eiliseltä ja tuli kamala tunne kun yksi puuttuu siitä. En toivo tällaista kellekään. Tänään mä siirryin myös sairaalasta jatkokuntoutukseen Kinkomaalle. Mulle oli tosi raskasta lähtee sairaalasta kun tuntuu et on ihan kaverustunut muutamien hoitajien kanssa. Kaikenlisäks mun vanhemmat on matkalla Turkissa (hyvä että ne pääs sinne lepäämään, tää on ollut älyttömän raskasta niillekin), joten mulla on jo nyt niitäkin ikävä. Vaikka eilen viimeks näin äitin ja isän. Huhhuh ja äsken vieläpä menin kuuntelemaan Veden alla-biisin, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan itkemättä. Nyt vaan pyörii kaikki tapahtumat tän viiden kuukauden ajalta mun päässä. Ja ajattelin et tää kirjottaminen auttais taas.

Mut on tänään ollut jotain iloistakin: mun ihanat kaverit tuli auttamaan mun "muutossa" sairaalasta Kinkomaalle. Apua mä siihen hommaan tarvitsinki kun tota tavaraa on kertynyt taas niin mielettömästi mulle. Oli ihanaa nähdä näitä tiettyjä kavereita taas. Voi että :) Ja huomista odotan innolla! Nään mun Helsingissä päin asuvan siskon pitkästäaikaa. En malta enää odottaa, joten ehkä pitäis kohta mennä unille.

Välillä tulee näitä raskaampia päiviä, mutta yleensä jaksan olla iloisella mielellä. Ei kukaan tietenkään voi aina jaksaa olla iloinen - eikä se todellakaan oo tarkoituskaan. Musta on helpottavaa että mä olen kolarin jälkeen oppinut myös näyttämään mun tunteet. Ennen olin kunnon kovanaama enkä todellakaan itkenyt melkein mistään. Iloisuuden oon kyllä aina todellakin osannut näyttää! Ja se on aitoa, vaikka joskus sitä ihmiset epäilevätkin. Mä olen perusiloinen melkein aina, ja se on auttanut mua jaksamaan nyt todella paljon. Mutta niin siis surun näyttäminenkin on yhtä hieno asia. Itkeminen auttaa välillä tosi paljon, ja en enää häpeile sitä.

Jos tästä kolarista on jotain hyvää seurannut niin nämä: Olen lähentynyt mun perheen kanssa entisestään. (ollaan aina oltu tosi läheisiä, mutta nyt vielä paljon enemmän ja se on ihanaa). Olen oppinut näyttämään tunteeni ja kertomaan niistä. Ja kaikenlisäks oon saanut huomata että mulla on oikeesti hirmupaljon tosiystäviä! Mun yksikään kaveri ei jättäny mua tän halvaantumisenkaan jälkeen, ja siitä saan olla maailman onnellisin - kiitos siitä! Kaikilla ei ole asiat näin hyvin kun mulla perheen ja ystävien osalta, mutta erittäin monet muut pystyvät kävelemään. Ennemmin valitsen aidot ystävät ja perheen kuin ehjät jalat (jos näistä pitäisi valita).

Ja kiitos vielä kaikille kannustavista kommenteista - teidän takia jatkan tätä blogia.

xoxo mcfeast