uusi alku

Dodi voisin tässä väsätä ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) tosissaan kirjotetun tekstini tänne. Eli aiheenahan mulla on mun uusi elämä.. En kerro tässä aivan kaikkea jotten loukkaa ketään ja se ei mulla ole todellakaan tarkotus mutta haluan vaan tehä tämmösen postauksen sillä mun elämä muuttu kertaheitolla todella paljon ! Ja en tarkota tässä etteikö muidenki osallisten elämä ois muuttunu hirveesti samassa tilanteessa älkää ihmeessä niin ajatelko, en vähättele muiden tilanteita todellakaan. Toivon ettei kukaan oikeesti loukkaanu tästä tekstistä tai muutenkaan ärsyynny. Poistan tän kyllä jos tää on jollekin liian turha yms.. (vaikka en usko et paljon kukaan tätä lukee)

Eli kaikki alko 26.12.2010 kun lähin neljän nimeltämainitsemattoman kaverini kanssa kohti Leviä. Oltiin menossa meidän mökille Kittilään viettämään uuttavuotta. Mä olin oottanu tota reissua iha tositosi paljon varmaan yli kolme kuukautta ja vitsi ku olin innoissani sinä aamuna ku tuli lähtö. No siinähän kävi niin että ennen Oulua meidän päälle ajoi vanha mies ja kumpikin auto oli sen johdosta muussina.. josta voikin päätellä ettei meille kyydissä olleille käynyt hyvin. Tähän väliin: älä lue eteenpäin jos et kestä lukea mitä kaikkea mulle tarkemmin kävi ! Muiden vammoista en tässä viitsi kertoa koska en oo kysyny lupaa mutta voin kertoa hiukan mitä mulle kävi: muutamat sisäelimet vaurioitui aika pahasti, aortta repes, selkäranka meni paikoiltaan (murtu tai jotai?), aivot heilahti ja jotain semmosta. Ja tästä selkärankaan kohdistuvasta vammasta johtuen mä halvaannuin lantiosta alaspäin. Ja se on ollut nyt suurin muutos mun elämässä. Mutta kun tänään sain käsiini loppuraportin meidän kolarista tajusin jälleen kuinka lähellä on ollut että mä olisin menehtynyt ton kolarin seurauksena. Tää mun selviytyminen on siis todellinen ihme. Mä olen ensimmäinen Suomessa joka on selvinnyt tämmösestä, jonka vuoksi mun tapausta käytetään nykyään lääkäreiden koulutuksissa ympäri Suomen (sekä osittain Amerikassakin). Huhhhuh. Tuntuu siltä kun puhuis ihan jostain muusta henkilöstä kun musta !?

Kriittisimmän vaiheen jälkeen oli suorastaan ihme, että mä puhuin ja tunnistin edes mun vanhemmat. Eli saan olla todella kiitollinen että oon saanut toisen mahollisuuden elää - vaikkakin hiukan eritavalla kun ennen, mutta silti ystävien ja perheen parissa ! Nyt kun kolarista on ylihuomenna kulunut tasan 5 kk niin oon jo todella tottunut liikkumaan pyörätuolilla ja voimat on kohentunut tosi paljon alkuajoista.. (aluks en jaksanu nostaa edes haarukka ja nyt jaksan treenata JOPA 2 kg punteilla, ja aika hyvin nostaa itteni ilmaan penkistä !) Kertaakaan en oo halunnut luovuttaa ! Mulla on pysyny hyvä asenne tätä kohtaan kokoajan (lukuunottamatta muutamia hetkiä kun kuulin kaikki huonot uutiset kolarista). Oon vaan maailman onnellisin mun ystävistä ja perheestä. En tiiä mitä olisin tehnyt ilman niitä !! Mutta vieläki tottakai välillä tuntuu että ei tämmöstä voi oikeesti tapahtua, tämmöstä tapahtuu vaan telkkarissa.. Valitettavasti tää on totta ja tän kanssa on elettävä.

Ehkä tää riittää tältäerää ja voin meipi kirjottaa lisää mun kuntoutumisesta tai jostain tähän liittyvästä vielä lisää jos joku haluaa kuulla lisää näitä mun muutoksia yms :)

                     Meitsi sairaalassa. Eka ja ainut kuva tällähetkellä kolarin jälkeen musta.

xoxo mcfeast