valkoinen vapaus, Volvo

Vihdoin ja viimein, joidenkin kauan odottama, esittelypostaus mun autosta. Heti alkuun muistutan, että mä en todellakaan ole mikään autoekspertti. Ennen tätä omaa autoa mä en ole paljoakaan autoista tiennyt, joten älkää ihmetelkö jos puhun asioista väärillä (tai ihan omakeksimillä) sanoilla. Hups. Nainen ja autopostaus - mitähän tästä vielä tulee..

Halvaannuttuani mä en uskonut enää koskaan pääseväni minkään muun auton kuin invataksin kyytiin. En ollut koskaan tuntenut ketää tuolissa istuvaa tai nähnyt kenenkään pyörisläisen kulkevan henkilöautolla. Mä olin tyytyväinen ajatukseen invataksilla kulkemisesta. Hiukan kyllä harmittelin, että enää ei sitten tehdä yhteisiä automatkoja perheen tai kavereiden kanssa.
Synapsiassa ekana pyöriskesänäni sitten näin muita pyörisläisiä kulkevan omilla autoillaan. "Ehkä mäkin vielä joskus". Siitä alkoivat harjoittelut aluksi ihan autoon siirtymisen kanssa. Kun jossain vaiheessa siirtymiset henkilöautoon onnistuivat, olin todella innoissani. Ensimmäinen automatka äidin ja iskän kanssa oli kun pääsin elokuussa, kahdeksan kuukautta onnettomuuden jälkeen, vihdoin kotiin.
Ajokorttia en ollut kerennyt ajamaan ennen halvaantumistani ja sen suorittamisesta aloin haaveilemaan heti kuultuani, että mäkin sellaisen voisin vielä ajaa. Tajusin kuinka paljon se toisi vapautta. Enää ei tarvitsisi laskea taksimatkoja ja pohtia "jos mä en tänään mene mihinkään niin mulle jää vielä ensi viikolle muutama matka". Voisin liikkua paikasta toiseen ilman, että olisin riippuvainen kenestäkään. Olin myös kuullut muilta pyörisläisiltä kuinka ihana tunne autolla ajo on, kun sä olet aivan täysin tasavertainen muiden kanssa. Samat säännöt, velvollisuudet ja oikeudet kun kellä tahansa muulla liikenteessä.

Ajokortin ajoin vihdoin viime marras-joulukuussa. Ensimmäinen ajotunti tuntui mahtavalta. Se vapaudentunne oli uskomaton.
Kortin saamisen jälkeen alkoi pohdinta autosta. Millaisen auton mä hankkisin? Kyselin muutamilta pyöristutuiltani mielipiteitä eri autoista ja siitä mitä pitäisi huomioida autoa valitessa. Mielipiteet olivat aikalailla samankaltaisia: sellainen, jossa on tarpeeksi tilaa pyörikselle. Sellainen, että mahdut heittämään pyöriksen itse kyytiin. Sellainen jossa on hyvä istua, ettei selkä väsy. Ja tietenkin automaattivaiheinen.
Mä itse ajattelin kriteereiksi edellisten lisäksi turvallisuuden ja mahdollisesti ekologisuuden. Nooh pitäähän auton myös näyttää mun silmään kivalta.
Perheeni kokemusten kautta päädyin lopulta siihen, että haluan Volvon tai Volkswagenin. Kävin katsomassa sekä koeistumassa muutamia autoja. Tajusin Volvon penkkien olevan parhaita selälleni ja ulkonäöltäänkin ne sopivat mielestäni enemmän mulle.

Päädyin lopulta kuukausien pohdinnan jälkeen Volvo V40 T4 Momentumiin. Joku saattaa ihmetellä, miksi ostin hiukan halvemman ja pari vuotta vanhemman Volvon sijaan aivan uuden. No, tätäkin asiaa laskeskelimme vanhempieni ja autokauppiaan sekä inva-asiantuntijan kanssa. Homma olisi mennyt plusmiinusnolla. Kaikkia tarvitsemiani varusteita ei olisi ollut valmiina vanhemmassa autossa ja muutostöihin olisi mennyt kuitenkin rahaa. Lisäksi kun tämä uusi auto valmistettiin juuri mun tarpeisiini ja se tulee toivottavasti kestämään mulla vuosia.

Alunperin yllättyin siitä, kuinka pienillä asioilla "normi" henkilöautosta saadaan ajettava ihmiselle, jonka jalat ovat poissa pelistä. Suurin ja se tärkein juttu taitaa olla käsihallintalaite, jolla siis säädellään polkimien sijaan jarrua ja kaasua (ylläolevassa kuvassa). Mulla on siis ajon aikana oikea käsi käsihallintalaitteella ja vasen hoitaa ohjauksen sekä vilkun.
Käsihallintaitteen lisäksi autoiluani helpottamaan autooni asennettiin ohjaustehostin (sillä rattia kääntelen tosiaan vain yhdellä kädellä), polttoainetoiminen lämmitin ja siihen kaukokäynnistys (autopaikkani on ilman katosta enkä pääse laittamaan autoa piuhan päähän lämmittimeen), sähkötoiminen kuljettajanistuin (en saanut siirreltyä kuskin penkkiä muuten oikeaan asentoon) sekä sadetunnistin (mun kädet voivat olla sateen tai roiskeen tullessa käytössä niin, etten saisi laitettua pyyhkimiä päälle).
Kaikkien edellämainittujen asioiden lisäksi juuri tämän Volvon valintaan vaikutti lopulta ratkaisevasti apukuskin penkki. Sen saa nimittäin kaadettua samalla tavalla kuin kaksiovisissa autoissa kumoon. Näin mun on helppo sujauttaa pyörikseni takapenkille ajon ajaksi.

Nyt olen ajellut muutaman päivän päälle kuukauden valkoisella Volvollani ja en voisi tyytyväisempi olla. Kuvasin teille muuten lopultakin autoonsiirtymiseni ja sen, kuinka kasaan pyörikseni kyytiin. Eli ehkä uskallan jo luvata senkin postauksen tulevan lähiaikoina julkisuuteen!
Loppuun lisään vielä sen, että raha-asioistani en puhu blogissani. Ne eivät kuulu tänne. Se on aivan mun asia, millä mä autoni olen rahoittanut. Kuten ystäväni ovat sanoneetkin, mä olen maksanut tästä autosta reilu kaksi vuotta sitten niin paljon, etten toivoisi kenenkään joutuvan maksamaan. Tämä on mun yksi tapa tuntea olevani vapaa. Helpotus arkeeni.
Toivon myös, että tästä postauksesta on ehkä apua muillekin liikuntavammaisille autonhankintaan. Ja ehkä ne, jotka eivät aiemmin ymmärtäneet autoni hankintaa, ymmärtävät nyt hiukan paremmin kuinka paljon tämä auto mulle oikeasti merkitsee.

Mulla saattoi jäädä kertomatta jotain, jota joku siellä jäi vielä pohtimaan. Laittakaa kysymyksiä siis tulemaan kommenttipoksiin niin vastailen, mikäli osaan :)
Turvallisia ajokilometrejä!
xoxo, Jassu