torstai 27. kesäkuuta 2013

valkoinen vapaus, Volvo

Vihdoin ja viimein, joidenkin kauan odottama, esittelypostaus mun autosta. Heti alkuun muistutan, että mä en todellakaan ole mikään autoekspertti. Ennen tätä omaa autoa mä en ole paljoakaan autoista tiennyt, joten älkää ihmetelkö jos puhun asioista väärillä (tai ihan omakeksimillä) sanoilla. Hups. Nainen ja autopostaus - mitähän tästä vielä tulee..


Halvaannuttuani mä en uskonut enää koskaan pääseväni minkään muun auton kuin invataksin kyytiin. En ollut koskaan tuntenut ketää tuolissa istuvaa tai nähnyt kenenkään pyörisläisen kulkevan henkilöautolla. Mä olin tyytyväinen ajatukseen invataksilla kulkemisesta. Hiukan kyllä harmittelin, että enää ei sitten tehdä yhteisiä automatkoja perheen tai kavereiden kanssa.
Synapsiassa ekana pyöriskesänäni sitten näin muita pyörisläisiä kulkevan omilla autoillaan. "Ehkä mäkin vielä joskus". Siitä alkoivat harjoittelut aluksi ihan autoon siirtymisen kanssa. Kun jossain vaiheessa siirtymiset henkilöautoon onnistuivat, olin todella innoissani. Ensimmäinen automatka äidin ja iskän kanssa oli kun pääsin elokuussa, kahdeksan kuukautta onnettomuuden jälkeen, vihdoin kotiin.
Ajokorttia en ollut kerennyt ajamaan ennen halvaantumistani ja sen suorittamisesta aloin haaveilemaan heti kuultuani, että mäkin sellaisen voisin vielä ajaa. Tajusin kuinka paljon se toisi vapautta. Enää ei tarvitsisi laskea taksimatkoja ja pohtia "jos mä en tänään mene mihinkään niin mulle jää vielä ensi viikolle muutama matka". Voisin liikkua paikasta toiseen ilman, että olisin riippuvainen kenestäkään. Olin myös kuullut muilta pyörisläisiltä kuinka ihana tunne autolla ajo on, kun sä olet aivan täysin tasavertainen muiden kanssa. Samat säännöt, velvollisuudet ja oikeudet kun kellä tahansa muulla liikenteessä.


Ajokortin ajoin vihdoin viime marras-joulukuussa. Ensimmäinen ajotunti tuntui mahtavalta. Se vapaudentunne oli uskomaton.
Kortin saamisen jälkeen alkoi pohdinta autosta. Millaisen auton mä hankkisin? Kyselin muutamilta pyöristutuiltani mielipiteitä eri autoista ja siitä mitä pitäisi huomioida autoa valitessa. Mielipiteet olivat aikalailla samankaltaisia: sellainen, jossa on tarpeeksi tilaa pyörikselle. Sellainen, että mahdut heittämään pyöriksen itse kyytiin. Sellainen jossa on hyvä istua, ettei selkä väsy. Ja tietenkin automaattivaiheinen.
Mä itse ajattelin kriteereiksi edellisten lisäksi turvallisuuden ja mahdollisesti ekologisuuden. Nooh pitäähän auton myös näyttää mun silmään kivalta.
Perheeni kokemusten kautta päädyin lopulta siihen, että haluan Volvon tai Volkswagenin. Kävin katsomassa sekä koeistumassa muutamia autoja. Tajusin Volvon penkkien olevan parhaita selälleni ja ulkonäöltäänkin ne sopivat mielestäni enemmän mulle.


Päädyin lopulta kuukausien pohdinnan jälkeen Volvo V40 T4 Momentumiin. Joku saattaa ihmetellä, miksi ostin hiukan halvemman ja pari vuotta vanhemman Volvon sijaan aivan uuden. No, tätäkin asiaa laskeskelimme vanhempieni ja autokauppiaan sekä inva-asiantuntijan kanssa. Homma olisi mennyt plusmiinusnolla. Kaikkia tarvitsemiani varusteita ei olisi ollut valmiina vanhemmassa autossa ja muutostöihin olisi mennyt kuitenkin rahaa. Lisäksi kun tämä uusi auto valmistettiin juuri mun tarpeisiini ja se tulee toivottavasti kestämään mulla vuosia.


Alunperin yllättyin siitä, kuinka pienillä asioilla "normi" henkilöautosta saadaan ajettava ihmiselle, jonka jalat ovat poissa pelistä. Suurin ja se tärkein juttu taitaa olla käsihallintalaite, jolla siis säädellään polkimien sijaan jarrua ja kaasua (ylläolevassa kuvassa). Mulla on siis ajon aikana oikea käsi käsihallintalaitteella ja vasen hoitaa ohjauksen sekä vilkun.
Käsihallintaitteen lisäksi autoiluani helpottamaan autooni asennettiin ohjaustehostin (sillä rattia kääntelen tosiaan vain yhdellä kädellä), polttoainetoiminen lämmitin ja siihen kaukokäynnistys (autopaikkani on ilman katosta enkä pääse laittamaan autoa piuhan päähän lämmittimeen), sähkötoiminen kuljettajanistuin (en saanut siirreltyä kuskin penkkiä muuten oikeaan asentoon) sekä sadetunnistin (mun kädet voivat olla sateen tai roiskeen tullessa käytössä niin, etten saisi laitettua pyyhkimiä päälle).
Kaikkien edellämainittujen asioiden lisäksi juuri tämän Volvon valintaan vaikutti lopulta ratkaisevasti apukuskin penkki. Sen saa nimittäin kaadettua samalla tavalla kuin kaksiovisissa autoissa kumoon. Näin mun on helppo sujauttaa pyörikseni takapenkille ajon ajaksi.

Nyt olen ajellut muutaman päivän päälle kuukauden valkoisella Volvollani ja en voisi tyytyväisempi olla. Kuvasin teille muuten lopultakin autoonsiirtymiseni ja sen, kuinka kasaan pyörikseni kyytiin. Eli ehkä uskallan jo luvata senkin postauksen tulevan lähiaikoina julkisuuteen!
Loppuun lisään vielä sen, että raha-asioistani en puhu blogissani. Ne eivät kuulu tänne. Se on aivan mun asia, millä mä autoni olen rahoittanut. Kuten ystäväni ovat sanoneetkin, mä olen maksanut tästä autosta reilu kaksi vuotta sitten niin paljon, etten toivoisi kenenkään joutuvan maksamaan. Tämä on mun yksi tapa tuntea olevani vapaa. Helpotus arkeeni.
Toivon myös, että tästä postauksesta on ehkä apua muillekin liikuntavammaisille autonhankintaan. Ja ehkä ne, jotka eivät aiemmin ymmärtäneet autoni hankintaa, ymmärtävät nyt hiukan paremmin kuinka paljon tämä auto mulle oikeasti merkitsee.

Mulla saattoi jäädä kertomatta jotain, jota joku siellä jäi vielä pohtimaan. Laittakaa kysymyksiä siis tulemaan kommenttipoksiin niin vastailen, mikäli osaan :)
Turvallisia ajokilometrejä!
xoxo, Jassu

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Mun mielipide, Marski ja Yume

Lupailin viime postauksessa erillistä juttua Helsingin reissun hotellista ja mulle aivan uudesta makuelämyksestä. Hotellimme oli Mannerheimintiellä sijaitseva Scandic Marski ja toisen päivän illallisen nautimme Kluuvikadulla modernissa aasialaisessa ravintolassa. 



Ehkä kaikista paras juttu meidän hotellissa oli tosiaan sen sijainti! Aivan keskellä kaikkea. Lyhyt matka Esplanadille, Stockmann vastapäätä, Forum vieressä, ratikkapysäkit oven edessä.. Kaikki tarvittava siis enintään viiden minuutin kävely(kelailu)matkan päässä. 





Huomasin heti matkalla huoneeseemme, että Marskissa on mietitty esteettömyyttä. Hissit olivat toimivat ja tilavat, kokolattiamatto käytävillä oli helppokulkuisin, jolla olen hotelleissa kelannut. Yleensä paksut kokolattiamatot viettää (onkohan tuo oikea sana edes) jompaan kumpaan reunaan, mutta tämän hotellin matto oli kivan ohut, joten siinä oli todella helppo kelata. 

Meidän huonehan oli siis luonnollisestikin invahuone. Huone oli mukavan kokoinen, sängyt olivat sähkötoimiset (ai että!!) ja wc oli todella tilava sekä oikeasti toimiva kokonaisuus.


Huonepalvelu oli muuten loistava. Tai siis siivous. Nimittäin Rosa sai meidän huoneen näyttämään tuolta yllättävänkin nopeasti, niin meidän ollessa poissa huoneesta oli siivoojat käyneet viikkaamassa äärettömän siistin kaverini vaatteita..




Muutamassa asiassa hotellilla olisi kyllä parantamisen varaa. Nimittäin kuten kuvassa, jossa kurkotan, näkyy niin mä juuri ja juuri yletin asettamaan huonekortin tuohon sähköt-päälle-juttuun.  Jos mulla olisi ollut muutamankin sentin matalampi tuoli ja olisin ollut yksin liikkeellä, olisi jäänyt sähköt saamaatta. 

Toinen vika pyörisläisen silmin Marskissa oli huoneen ovessa. Ovi oli kerrankin helposti avattava, eikä lämähtänyt päälle, kuten joku saattaa muistaa mun tammikuisessa Helsingin hotellissa lävähtäneen. Mutta huoneesta poistuessa ovea ei pyörisläinen saakkaan kiinni. Jonkinlainen "invakahva" olisi hyvä olla ulkopuolella, jottan oven saisi vedettyä myös lähtiessään kiinni. 

Kolmas este pyörisläiselle tuli vastaan aamupalalla. Aamupalabuffet oli ravintolan alakerrassa, johon oli vain muutama rappunen, mutta todella jyrkkä ramppi. Rosan kanssa vähän naureskeltiin rampille ja ryntäsimme siihen "helppoahan tää on kahestaan" -asenteella. Ramppi olikin niin liukas, että Rosa meinasi liukua sen alas. Mutta kaiteen avulla jarrutellen kahdestaan pääsimme sen alas.
Ratkaisu tähän pulmaan olisikin vissiin ollut se, että henkilökunta olisi voinut tuoda mulle aamiaista ylätasanteen pöytiin. Mä nyt halusin itse päästä makustelemaan kaikkia ihanuuksia, joita oli tarjolla, joten rampin liukkaus oli koettava molempina aamuina vain ja ainoastaan mun tahdosta. 


Kaikenkaikkiaan tykkäsin paljon Marskista. Haluan sinne uudestaan. 
Testasimme muuten hotellin ravintolankin yhtenä päivänä. Itseasiassa ruokaravintola ei ollut vielä auki siihen aikaan kun sinne menimme, vaan otimme Street-listalta pikkurahalla syötävää. Hyvää oli ja näkymät Mannerheimintien vilskeeseen, ihanaa!


Yumeen menimme avoimin mielin. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan syönyt aasialaista ruokaa. Ainakaan tietääkseen, joten meillä ei ollut oikeastaan mitään hajua millaista ruokaa olisi luvassa. 
Ulkoapäin ravintola teki heti vaikutuksen. Rennontyylikkään näköinen ravintola houkutteli astumaan sisään..


Eikä Yume sisältäkään ollut hassumman näköinen. Tunnelma ravintolassa oli leppoisa ja musiikki kerrankin sopivasti vain hiljaa taustalla luomassa fiilistä. Henkilökunta oli todella ihastuttavaa. Asiakas sai kyllä todella tuntea olevansa tervetullut syömään.


Söimme Rosan kanssa listan suosituimpia ruokia ja niitähän meille tuotiin neljässä eri satsissa. Joka ruoalla oma viininsä ja tarjoilijan antamat ohjeet siitä, kuinka mikäkin ruoka syödään. 
Rentoa tunnelmaa piti yllä ohjeet "syökää käsin"  ja "ei tarvitse yrittääkään haarukalla ja veitsellä". 


Ehdottomasti parasta koko illan menussa oli HotStone -kivi! 
Pöytään tuotiin siis kuuma kivi, jonka päällä itse saimme paistaa tofua ja härkää. Hyvää ajanvietettä tuo itse ruoan paistaminen ja ruoan sai niin kypsäksi kuin itse halusi. 
Halua niiiin paljon kokeilemaan tuota uudestaan. Herkullista ja hauskaa!


Reilun kahden tunnin illallisen aikana saimme syödä siis kala-, kasvis- ja lihapitoisia ruokia, herkulliset jälkiruoat sekä kurkun kostukkeeksi erilaisia viinejä. Parhaita viinejä, joita olen koskaan maistanut. 

Aivan uudenlainen ravintolareissu; ensimäistä kertaa ikinä maistoin raakaa kalaa ja söin noin pitkän kaavan mukaan. Ihan uskomatonta. 
Mahtava kokemus, masu tuli täyteen ja menisin uudestaan!

Lisäksi pyörisläisen näkökulma:
Yumeen oli helppo mennä sisään pyöriksellä, pöydän alle pääsi hyvin myös pyörätuolilla sekä pöytien korkeus oli sopiva. Se jäi selvittämättä, että onko ravintolassa invavessa.. Sillä meidän hotelli oli siinä vieressä, niin lähdimme sinne takaisin syötyämme, emmekä jääneet kysymään vessaan.. Täytyy käydä ensi kerralla selvittämässä sitä ;)

Voi olla, että mulla jäi jotain tärkeää kertomatta näistä paikoista, joten laittakaahan kysymyksiä tulemaan!

xoxo, Jassu

torstai 13. kesäkuuta 2013

Jassu seikkailee, Helsinki

Tämä viikko alkoi aivan loistavasti. Lähdimme Rosan kanssa pienelle kesäreissulle kauniiseen pääkaupunkiimme.



Meinasimme lähteä reissuun autolla, mutta aika nopeasti päädyimme lähtemään junalla. Junalla kulkeminen on vaivatonta eikä meidän tarvinnut etsiä parkkipaikkoja Helsingin keskustasta. Sehän olisikin ollut varsinainen seikkailu. Siis se parkkipaikan metsästys.
Yövyimme reissun ajan Scandic Marskissa, aivan mahtavalla paikalla. Juna-asemalta hotellille oli tosiaan noin kilometrin matka ja kaikki shoppailu- sekä ravintolapaikat olivat melkein nähtävissä jo Marskin ulko-ovelta. 
Lisää Marskista ja sen esteettömyydestä kirjoitan erilliseen postaukseen!



Vietyämme tavarat hotellille lähdimme katsastamaan lähikatuja. Myöhemmin menimme illalliselle ihanan Anskun johdattamana Nepalilaiseen ravintolaan. En ollut ennen Nepalilaista ruokaa syönyt, joten mielenkiinnolla lähdimme sitä kokeilemaan. Ja hyväähän se oli. Kiva pieni ravintola, jossa sai herätellä ruostuneita kielitaitojaan. Okei, mun kielitaito oli niin ruosteessa että menin ihan jäihin kun piti sanoa numero 34, joten sanoin sen tökerösti suomeksi. Hyvä minä.




Illalla hyppäsimme ratikkaan, päämäärää tietämättä. Halusimme vain kierrellä hämärtyvässä Helsingissä. Taas muistin kuinka pidänkään ratikoiden äänestä ja niillä matkustamisesta. Varsinkin kun niiden kanssa ei ole useinkaan tekemisissä. Jossain teillä tuntemattomilla hyppäsimme kyydistä pois ja lähdimme seikkailemaan merta kohti. Kunnes meitä (okei mua) alkoi pelottamaan hautuumaa ja päätimme suunnata takaisin hotellille. Ei voitu kun ihmetellä sitä, kuinka hyvin me osasimme liikkua meille aivan uusissa paikoissa ja aina löysimme perille. Helsinki alkaa tuntumaan kerta kerralta pienemmältä ja kotoisammalta. 



Tiistaiaamuna nautimme aikaisin aamupalan, jotta meille jäi mahdollisimman monta tuntia päivällä aikaa kaikkeen muuhun. Kuten esimerkiksi kaupoissa kiertelyyn ja joihinkin hyvin harkittuihin ostoksiin... Ah, sekä ihanaan pikaiseen kynsihoitoon heti ensimmäisenä päivän aktiviteettinä.




Yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti Salkkarikadulla käynti. Koko pienen ikäni, tai ainakin yli puolet siitä, olen halunnut nähdä nämä iki-ihanan saippuasarjan kuvauspaikat. Nyt se haave on toteutunut. Pihlajakatu 23 ja lisäksi vielä Amanda, jonka löysimme melkein sattumalta. 


Illalliselle menimme jälleen testaamaan jotain uutta. Tällä kertaa kyseessä oli moderni Aasialainen ravintola Yume. Nautimme monen ruokalajin illallisen erilaisten viinien kera. Tälläistä en ollut kyllä kokenut koskaan ennen!
Lisää Yumesta (mm. mun mielipide) kirjoitan erilliseen postaukseen.




Toisen iltamme vietimme kuten ensimmäisen, seikkaillen. Nyt päämääränämme oli Hietaniemen ranta. Muuten meren rannassa oli kaunista, mutta ne lokit olivat pelottavan suuria!


Kolmas ja viimeinen päivämme alkoi väsyneesti. Lisäksi hiukan harmitti, että pian joutuu palaamaan kotiin, jossa ei ole niin pehmeää sänkyä, viileää nukkumapaikkaa eikä valmista aamupalaa kuin Marskissa. 



Huoneemme tyhjennyttyä tavaroistamme lähdimme rautatieasemalle viemään kasseja säilöön iltapäivän ajaksi. Samalla päätimme pikaisesti ostaa kotimatkan junaliput. No, se ei nyt niin pikaisesti käynyt, mutta onneksi meillä ei ollut mihinkään kiire. 
Junamme lähti vasta myöhään iltapäivällä, joten kerkesimme vielä eilen, keskiviikkona, kiertelemään kaupungilla ja syömään hyvin - Hard Rock Cafessa. Taas yksi unelma toteutettu. Pariisissa nimittäin rakastuin Hard Rock Cafen ruokiin, joten olin jo heti kyseisen ravintolan auettua Helsinkiin halunnut päästä sinnekin testaamaan ruokia. Hyväähän se jälleen oli.


Eilinen satoikin lähes koko päivän Helsingissä, joten emme sitten lähteneet enää keskustaa kauemmaksi kiertelemään. Kellon lähestyessä kuutta kiiruhdimme Stockmannille eväsostoksille, asemmalle hakemaan laukkuja ja sen jälkeen istuimmekin jo junassa.
Mukava pieni reissu. Monta unelmaa toteutettu ja innolla uutta reissua odottaen.

Reissu tiivistettynä: söimme, seikkailimme, söimme lisää ja shoppailimme. Oli mulla tuolla mukana ihan kamerakin, mutta sillä otettuja kuvia oli paljon vähemmän ja niitä näette sitten seuraavassa postauksessa. Toivottavasti nämä puhelimella (huomattavasti helpompi raahata mukana kuin jätti kameraa) otetut kuvat kelpaavat.
Kannattaa olla parin päivän aikana tarkkana täällä, sillä tosiaan tarkemmat postaukset 
Marskista ja Yumesta on vielä tulossa!
xoxo, Jassu

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

rakkaudella, anonyymi

Milloin tästä blogista tuli keskustelupalsta? Milloin mun lukijakunta on muuttunut näin radikaalisti? Juu, mä olen todellakin osannut odottaa, että jossain vaiheessa blogin suosion kasvaessa (jota ei nyt edes pahemmin ole tapahtunut) alkaisi satelemaan negatiivissävytteisiä kommentteja, mutta en osannut odottaa tälläistä rytäkkää. Olenko mä alkanut kirjoittamaan eritavalla vai mitä on tapahtunut?
Rakkauspakkaukseen saa todellakin kirjoitella kritiikkiä ja otan vastaan myös kysymyksiä. Mutta viime päivinä on alkanut tuntumaan, että homma alkaa karkaamaan käsistä. "Jos olisin tollanen, olisin jo tappanut itseni", "kaverit hengaa vaan säälistä sun kanssa" -tyyliset kommentit eivät mun mielestä ole lähelläkään asiallista tai rakentavaa kritiikkiä. 

Mä olen aina erilaisia blogeja lukiessani harmistunut huomatessani sen, että ihmiset kommentoivat välillä ihan mitä sattuu ajattelematta miltä se toisesta tuntuu. Se on ihan sama, mistä julkisesti kirjoittaa, niin aina löytyy joku/joitakin, ketkä haluavat vain aiheuttaa muille pahaa mieltä ja saada säpinää aikaiseksi kommenttiosiossa. 
Olen aina ihmetellyt monienkymmenientuhansien lukijoiden blogien kirjoittajien vahvuutta. Kuinka älytön määrä heille satelee kuraa niskaan, kun he jakavat osan elämästään julkisesti netissä. Siinä todella tarvitaan itseluottamusta ja voimaa jättää nämä "paskakommentit" sivuun. 
Mäkin olen alusta alkaen tiennyt, että kun alan kirjoittamaan asioistani niin, että kuka tahansa pääsee niitä lukemaan, voi ja varmasti jossain vaiheessa tuleekin kommentteja, jotka eivät tunnu kivalta. Vielä mä olen pystynyt sivuuttamaan nämä kommentit, joilla on tarkoitus satuttaa mua tai tehdä mulle pahaa mieltä. Mutta tänään keskustellessani vanhempieni kanssa tajusin, että kaikilla menee jossain se raja. Nyt musta tuntuu, että ihan sama, tää kuuluu tähän hommaan. Itsepä olen halunnut jakaa aidosti ja vilpittömästi asioitani netissä. Mutta entä kun se tietty raja ylittyy? Ei kukaan voi loputtomiin kestää haukkumista, pilkkaamista ja paheksuntaa. Vaikka mulle tällaisia kommentteja on tullut vasta hetken aikaa, niin silti mä aloin miettimään asiaa. Ei kenenkään pitäisi joutua kestämään tällaista hetkeäkään.

Onneksi olen jo sentään 21-vuotias (vaikkakin vielä siis nuori). Jos olisin 15-vuotiaana saanut julkisesti kuraa niskaan, niin ei mun itseluottamus olisi sellaista kestänyt. Mua harmittaa aivan hirmuisesti nuoret, vasta aloittaneet bloggarit, joita tullaan haukkumaan kuvista, ulkonäöstä tai vaikkapa kirjoitustaidoista. Harmittaa mua tietenkin ihan kaikkien, aikuistenkin, bloggareiden puolesta. Itseasiassa ihan raivostuttaa ajatella, kuinka paljon hyvää monet tekevät kirjoituksillaan, piristävät joidenkin päivää kuvillaan, tekevät rankasti töitä lukijoille tarkoitettujen alennusten eteen ja näkevät vaivaa kootessaan tuntikausia kivan näköisiä postauksia. Ja sitten kaiken vaivannäön jälkeen porukka tulee ja haukkuu sut maanrakoon. 

Mun mielestä "blogikiusaaminen" on verrattavissa kaikkeen nettikiusaamiseen. Eikä mun mielestä minkäänlaista kiusaamista pidä hyväksyä. Netissä anonyyminä on todella helppo aukoa päätä ja sanoa toista läskiksi, rumaksi, tyhmäksi tai kuten mua; säälittäväksi vammaiseksi. Sanat satuttavat vähintään yhtälailla kuin väkivalta. Sanallinen kiusaaminen on henkistä väkivaltaa. Sekin jättää jäljet. Ihan jokaiseen, joka sitä joutuu kestämään. Kuten sanoin aiemmin, nyt musta tuntuu, että ihan sama, ei ne mua satuta. Mutta varmasti joka ikinen kommentti on jättänyt jonkinlaisen jäljen muhun. Ja myös mun läheisiin. Eikä niitä arpia saa koskaan korjattua. 

Mä olen halunnut pitää mun blogin aitona, raikkaana, iloisena. Olen halunnut jakaa asioita elämästäni, uudesta mahdollisuudesta elää. Olen halunnut olla esimerkkinä kaikille, että ei elämä erilaisena ole taatusti huonompaa kuin kellään muulla. Olen toivonut, että saisin edes muutamat ihmiset ajattelemaan teksteilläni elämää hiukan erilailla. Ehkä joku alkaisi nauttimaan tämän kautta myös omasta elämästään entistä enemmän. Mä olen halunnut jakaa teille omaa elämän iloani, asennettani ja kertoa elämäni kohokohdista ja myös niistä arkisista asioista. Olen huomannut, että olen saanut liikuntarajoitteisten ääntä kuuluviin edes hiukan enemmän. Olen päässyt vaikuttamaan asioihin. 
Olen siis halunnut jakaa vain ja ainoastaan hyvää. Mun elämän yksi periaatteista on, että hyvä kiertoon. Haluan, että kaikilla olisi hyvä olla. Mä elän jossain pumpulilinnoissa ja ajattelen, että se olisi mahdollista. Mä hymyilen kadulla tuntemattomille, nauran paljon ja tervehdin kaupan kassaa, välillä liiankin innokkaasti. Mä toivon, että tämä sama pirteys ja elämästä nauttiminen välittyisi myös mun tekstien ja kuvien kautta. Musta olisi kiva, etteivät kaikki kommentit muuttuisi pikkuhiljaa negatiivisiksi. Siinä vaiheessa, jos näin käy, mä en näe mitään järkeä jatkaa koko blogia. Rakkauspakkaus on tuulahdus hyvää mieltä, erilaisuutta ja monille uusiin juttuihin tutustumista. Pidetään homma jatkossakin sillä linjalla, jookos? Ja kuten alussa sanoin, otan tietenkin vastaan myös kritiikkiä. Kunhan asiansa osaa perustella, niin näen syytä vastata niihin. 

En tiedä sainko puettua kaikki ajatukseni sanoiksi. Voi olla, että tässä kirjoitusinnostuksessa unohtui jotain tärkeää. Mutta ehkä tuosta sanatulvasta saa edes jotenkin käsityksen siitä, kuinka mua harmittaa, että Rakkauspakkaus on muuttumassa paskakommenttien pelikentäksi, mua harmittaa kaikkien bloggareiden puolesta ja että en voi sietää kiusaamista missään muodossa. Elämässä on paljon suurempiakin murheita, joten eiköhän anneta jokaisen kirjoitella ilman, että täytyy sietää kuraa täällä netissä.

Netissä voi nimittäin tehdä niin paljon hyvääkin. Lopetetaan kiusaaminen ja käytetään energia auttamiseen. Esimerkiksi vielä on käynnissä jo pari postausta sitten kertomani Totuus vai Tehtävä -kampanja. TÄSTÄ pääset aloittamaan huiman kilpailun! //Mä kävin itsekin pyöräyttelemässä sivustolla pulloa ja mä samaistuin eniten Jessican kanssa. Kokeile, kuka on samankaltaisin sun kanssa ja kerro mulle!!

1. pyöräytä pulloa, tutustu tyttöihin ja auta
2. rekisteröidy ja helppaa lisää
3. helppaa niin paljon kuin haluat
4. mitä enemmän annat neuvoja, sitä parempi mahdollisuus voittaa

Eli tämä kyseinen kampanja kohdistuu nuoriin tyttöihin ja kilpailu etenee viiden fiktiivisen hahmon auttamisella. Mä en osaa ehkä järkevästi tätä selittää, joten käykää lukemassa tarkempia tietoja ja ohjeita heidän nettisivuiltaan ja muistakaa samalla tykätä kampiksen face-sivuista. Palkintonahan kampanjakilpailussa on ikimuistoinen reissu parhaan ystäväsi kanssa lappiin! Vielä kerkeää mukaan.

Ps. Kirpputori Timantin pöytä 16 oli tyhjentynyt aikalailla huimaa vauhtia. Mahtavaa. Nyt alkuviikosta pöytä täyttyy jälleen ja myyntiin tulee nyt myös mun vaatteiden lisäksi vaatteita myös hieman aikuisempaan ja isompaan makuun ;)

Ihanaa alkavaa viikkoa ihan kaikille. Olkaa kilttejä toisillenne, tehdään maailmasta parempi.
xoxo, "haluan jatkossakin elää rakkaudentäyteisessä pilvilinnassa" Jassu