tiistai 31. toukokuuta 2011

oliskin tää unta

En voi enää usko tätä. Nyt mun isä on joutunut sairaalaan. Ei voi olla enään todellista. Miksmiksmiks.. Ja vieläpä Turkissa. Huomenna mun vanhempien piti vihdoin tulla takas Suomeen, niin ei. Ainakaan isä ei pääse vielä hetkeen lentämään - keuhkot ei kuulemma tule kestämään lentämistä. En enää oikeesti kestä yhtäkään menetystä. Vaikka siis ei mun isällä onneks nyt ole hengenhätää mut tuntuu silti tosi pahalta. Kokoajan tapahtuu kaikkea kamalaa. En millään voi enää ymmärtää tätä. Tää ei enää tunnu todelliselta, kaikille mun läheisille tapahtuu kauheita. Vaikka olen näin nuori, oon jo menettänyt liian monta ystävää.. ja vielä tämmöinen yllätys niin huhhuh. Tää elämä alkaa pian tuntua jo joltain surulliselta elokuvalta. En olisi koskaan arvannut mun elämän tulevan olemaan näin rankkaa.

Ehkä mun elämä oli liian helppoa ennen. Mulla on mennyt aina hyvin mun perheen kanssa, mulla on aina ollut paljon ystäviä. Mulla on aina mennyt koulussa hyvin (kunhan ei numeroita katsota..), mulla on aina ollut jokin harrastus mistä tykkään paljon. Lisäks mä olen luonteeltani semmoinen etten stressaa turhasta (en oikeastaan mistään), mä tuun toimeen melkein kaikkien kanssa ja mä olen yleensä aina iloinen. Tais siispä olla asiat liiankin hyvin mulla. Ehkä se on syy tähän kaikkeen. Tai sit mä vaan oon niin vahva et oli tarkotuskin että mulle käy näin. En tiedä, ei ehkä pitäis miettiäkään tommosia..

Mutta onneksi tää kaikki ei saa mua masentumaan. Mä jatkan elämää melkein kuin ennenkin! Ei tämä mua lannista. Ja osaan onneksi nauttia elämän pienistä iloista nykyään :) Esimerkiksi tänäänki ilostuin jo siitä kun näin että aurinko paistaa ja mulla on valkosuklaata, hih! Seuraavaks laitankin linkin tän päivän parhaasta biisistä (oi ihanat sanat ja Chisu on Suomen paras artisti!)

http://www.youtube.com/watch?v=Qvq8AkWqvMA

maanantai 30. toukokuuta 2011

tämmöistä

Hui. Katoin eilen ensimmäistä kertaa kuvan meidän kolariautosta. Tai no se oli itseasiassa vahinko, mutta tulipahan nähtyä se. Ihmettelen sen nähtyäni että miten kukaan meistä selvisi. Ihan kamalaa. Se autohan oli aivan tohjona. Tänään mä olen onneks saanut puhuttua paljon kolarista. Ensin siskon kanssa ja myöhemmin kavereiden kanssa. Se helpottaa aina. Ja mun on yllättävän helppo puhua siitä. Kolarista puhuminen tuntuu aina siltä kun puhuis jostain ihan muusta kun itselle tapahtuneesta. Tuntuu siltä etten mä ole voinut siinä olla mukana ja että enhän mä ole ollut niin huonossa kunnossa kun olin. Ihan outoa.

Tällähetkellä mä odotan innolla pääsyä Helsinkiin Käpylään (Synapsialle) kuntoutukseen. Oon kuullut et se tulee olemaan kunnon rääkkiä, mutta ei se mitään - se on askeleen lähempänä kotia. En millään malta odottaa poispääsyä täältä Kinkomaalta. Tää on kuin vanha hullujenhuone.. eli ei kiva. Mutta siis tuolla Käpylässä kuntoutus on ilmeisesti paljon itsenäiseen elämiseen opettelua - aika jännää! Tuntuu siistiltä että mä opin taas pukemaan itse itteni päälle. Vaikka kylläkin siis paidan osaan esimerkiks itse pukea mut en housuja tai sukkia. Voi juku, sitä odotellessa..

Kerron vielä lisäksi hiukan mun tästä viikonlopusta. Oli ihana viikonloppu! Lauantaina mä pääsin shoppailemaan keskustaan mun isosiskon kanssa. Löysin kaikkea hurjan kivaa! Shoppailu on nyt niin mahtavaa kun se tuntuu aivan normaalilta ja sillon en edes muista olevani  tuolissa. Lisäks käytiin kaikkien siskojen ja niiden miesten kanssa syömässä Rossossa. Nam. Ja tänään olin toisella isosiskolla käymässä. Voi että on ollut ihana viikonloppu. Aina kaikki arkipäivät odotan että tulis jo viikonloppu niin pääsee pois hoidosta. Mutta tästä viikonlopusta aivan hirmu suuri kiitos mun siskoille, oli niin ihanaa <3 Ja oli ihana nähdä kavereitakin tietenkin. Voin vaan aina ihmetellä sitä, että miten mulla on näin mahtavat ihmiset ympärillä. Mitä oon tehnyt ansaitakseni nää ihanat ihmiset. Uskomatonta - mutta ihanaa!

Tää postaus ei nyt ollut mikään erikoisempi, mutta toivottavasti saitte tästä jotain irti. Kiitos hei!

xoxo, mcfeast

torstai 26. toukokuuta 2011

suru

Tänään on ollut jotenkin melko raskas päivä. Kolarista on nyt tasan 5kk ja mulla on ihan kamala ikävä mun menehtynyttä ystävää.. Katselin äsken kuvia meidän kolariporukasta eiliseltä ja tuli kamala tunne kun yksi puuttuu siitä. En toivo tällaista kellekään. Tänään mä siirryin myös sairaalasta jatkokuntoutukseen Kinkomaalle. Mulle oli tosi raskasta lähtee sairaalasta kun tuntuu et on ihan kaverustunut muutamien hoitajien kanssa. Kaikenlisäks mun vanhemmat on matkalla Turkissa (hyvä että ne pääs sinne lepäämään, tää on ollut älyttömän raskasta niillekin), joten mulla on jo nyt niitäkin ikävä. Vaikka eilen viimeks näin äitin ja isän. Huhhuh ja äsken vieläpä menin kuuntelemaan Veden alla-biisin, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan itkemättä. Nyt vaan pyörii kaikki tapahtumat tän viiden kuukauden ajalta mun päässä. Ja ajattelin et tää kirjottaminen auttais taas.

Mut on tänään ollut jotain iloistakin: mun ihanat kaverit tuli auttamaan mun "muutossa" sairaalasta Kinkomaalle. Apua mä siihen hommaan tarvitsinki kun tota tavaraa on kertynyt taas niin mielettömästi mulle. Oli ihanaa nähdä näitä tiettyjä kavereita taas. Voi että :) Ja huomista odotan innolla! Nään mun Helsingissä päin asuvan siskon pitkästäaikaa. En malta enää odottaa, joten ehkä pitäis kohta mennä unille.

Välillä tulee näitä raskaampia päiviä, mutta yleensä jaksan olla iloisella mielellä. Ei kukaan tietenkään voi aina jaksaa olla iloinen - eikä se todellakaan oo tarkoituskaan. Musta on helpottavaa että mä olen kolarin jälkeen oppinut myös näyttämään mun tunteet. Ennen olin kunnon kovanaama enkä todellakaan itkenyt melkein mistään. Iloisuuden oon kyllä aina todellakin osannut näyttää! Ja se on aitoa, vaikka joskus sitä ihmiset epäilevätkin. Mä olen perusiloinen melkein aina, ja se on auttanut mua jaksamaan nyt todella paljon. Mutta niin siis surun näyttäminenkin on yhtä hieno asia. Itkeminen auttaa välillä tosi paljon, ja en enää häpeile sitä.

Jos tästä kolarista on jotain hyvää seurannut niin nämä: Olen lähentynyt mun perheen kanssa entisestään. (ollaan aina oltu tosi läheisiä, mutta nyt vielä paljon enemmän ja se on ihanaa). Olen oppinut näyttämään tunteeni ja kertomaan niistä. Ja kaikenlisäks oon saanut huomata että mulla on oikeesti hirmupaljon tosiystäviä! Mun yksikään kaveri ei jättäny mua tän halvaantumisenkaan jälkeen, ja siitä saan olla maailman onnellisin - kiitos siitä! Kaikilla ei ole asiat näin hyvin kun mulla perheen ja ystävien osalta, mutta erittäin monet muut pystyvät kävelemään. Ennemmin valitsen aidot ystävät ja perheen kuin ehjät jalat (jos näistä pitäisi valita).

Ja kiitos vielä kaikille kannustavista kommenteista - teidän takia jatkan tätä blogia.

xoxo mcfeast

pieniä hetkiä

Nyt mä oon ollut tasan 5 kk sairaalahoidossa, ja se on aika pitkä aika. Mulle on ehtiny sattua ja tapahtua kaikennäköistä, joten aattelin kirjottaa asioista jotka mulle on jääny parhaiten mieleen tältä "reissulta". Jotkut asiat on jäänyt mieleen sen vuoksi et ne on niin hauskoja juttuja, toiset taas on niin surullisia asioita että ne on jäänyt mieleen. Mutta siis tässäpä sitten liuta tapahtumista ja asioista mitä on käynyt tämän 5 kuukauden aikana:

Teho-osastolla: Aluks olin tosiaan Oulussa teholla ja siitä ajasta en muista (ehkäpä onneks) juurikaan mitään. Ainut asia minkä ite muistan sieltä on se, että luulin siellä ollessani että mut on laitettu orpokotiin ja oon kahleissa joten menin repimään kanyylin (sen tippajutun) ite irti mun kädestä! Hyi! Mutta voisinkin kertoa muutamia asioita mitä oon kuullut Oulussa tapahtuneen:
Mun vanhemmat on kertonut aika paljon Oulun tapahtumista. Ja kaikki seuraavat (jotkut jopa hauskat) jutut kuulemma auttoivat mun vanhempia jaksamaan koko sen vaikeimman ajan. Kun mä olin ollut jo unessa kai jonkun parisen viikkoa (en ole varma ajasta) meidän äiti ja isä soitti mulle Emma Salokosken Veden alla kappaletta. (Just tämä kappale oli ennen joulua yks mun ja mun äidin lemppari biisi) Silloin mä sitten reagoin ensimmäisen kerran! Mä puristin äitini kättä ja äiti oli sanonut mulle suurinpiirtein näin "jos kuulet mua niin purista vielä kerran" ja silloin mä puristin uudestaan - myös isäni kättä. Se oli siihenastisista tapahtumista äidille ja isälle liikuttavin mutta parhain! Hauskempiakin tapahtumia mahtuu Oulun seikkailuun: Ensimmäisen kerran kun avasin silmät ja äitini kysy että tunnistanko kuka siinä on, niin mä olin vastannut: "tottakai, sinä olet minun rakas vaimoni Elina!" Hahh. Aika hyvin, meni ainakin nimi oikein. Sitten vielä muita lausahduksia mitä vanhemmilleni olin huudellu Oulun teholla: "Relaa beibi!" - tota huutelin kun äiti oli surullinen. "Tulkaa äkkiä tänne, synnytys käynnistyy!" - luulin olevani raskaana. "Mcfeast tulee ja syö teidät kaikki" - mmm en tiiä mihin tää nyt liittyi?
Okei, näitä juttuja ois vielä vaikka kuinka, mut ei kukaan näitä jaksa äärettömästi lukea eli jatkan seuraavaksi Jyväskylän teholle:
Sieltä muistankin itse jo paljon enemmän: ensinnäkin luulin että on syksy ja olin ollut mun mielestä kolarissa laivalta tullessa ja porukkakin oli hiukan eri kun mitä se oikeesti oli. Niin siis näin mä luulin jonkiaikaa. Mulle on myös jäänyt erittäin hyvin mieleen se kun mulle kerrottiin etten tuu enään koskaan kävelemään. Mua itketti aivan suunnattomasti se, ettei iskä pääse koskaan saattamaan mua alttarille, sillä kukaan ei halua mua vaimoks jos oon tuolissa ja haluaisin kävellä  alttarille.. se oli suuuri murhe sillon. Lisäks kuulin muitakin huonoja uutisia siinä teholla ja mulla oli kaks kivaa hoitajaa siellä, jotka sitten päätti piristää mua ja kuljetti mut sängyllä kahvioon ja osti mulle jäätelön. Se oli aika hauskaa.
Jepa, ehkä en sitten enempää näitä tehon juttuja selittele vaan jatkan vielä vähän tuoreemmilla tapahtumilla!

http://www.youtube.com/watch?v=Ysz0MJcSwLY

Osastolla 22: Tällä osastolla oon ollut tosi kauan, ja siihen mahtuukin paljon kaikennäköisiä tapahtumia. Yritän kirjoittaa vain muutamista parhaista jutuista sillä muuten tää teksti on ihan tositosi pitkä ja kukaan ei jaksa lukea. Elikkäs olin siis pitkään yksin omassa ihanassa huoneessani ja siellä sai olla kavereita aina yötä - ja se oli aivan mahtavaa !  Mutta sitten jouduinkin siirtymään huoneeseen jonka jaoin aina muutamien ihmisten kanssa niin jopas alkoi tapahtua! Mulla oli hetken aikaa huonetovereina pari dementiamummoa yhtäaikaa, ja eräänä yönä sain herätä ihastuttavaan yllätykseen: toinen mummoista oli kävellyt (enkä ollut kertaakaan aikasemmin nähnyt tän mummon kävelen itekseen) mun sängyn viereen ja ravisteli siinä sitten mun kaidetta ja huuteli: "naapuri tarvitsee apuasi, auta meitä!" Sittenhä mä siinä pelosta kankeena hälytin hoitajan paikalle ja hoitaja tuli ja talutti tämän mummelin omaan sänkyynsä.. Nyt myöhemmin tää kuulostaa hauskalta mutta sillon säikähin kyllä aivan pirusti!
Ainiin ja pakko kirjoittaa eräästä mummelista, joka tuli mun ja mun ystävän luo kahviossa kysymään ihan nätisti että miksi mä oon pyörätuolissa ja sitten selitin tilanteen. No tämän jälkeen mummeli kysyi et saako hän rukoilla mun puolesta. Tottakai vastasin että saa, miksipä ei? Sitten alkoi tapahtua: mummo läimäs kätensä täysiä mun päähän ja alkoi huutaa fanaattista rukoustaan ihastuttavalla ärrä- ja ässäviallaan! (en tarkoita et ärrä- tai ässävika ois pahasta mut se lisäs sitä hauskuutta tossa mummelissa). No sitten kahvion täti yritti häätää tämän mummelin häiritsemästä meitä, mutta tuloksetta. Seuraavaks parasta oli että tää mummo kysyi mun mua vuotta vanhemmalta kaverilta että olenko mä mun kaverin tytär =D Näytänkö mä niin nuorelta että voisin olla 19-vuotiaan kaverini tytär.. Ja siinä se mummo sitten kyseli kaikennäköistä kunnes kahvion täti sai  sen häädettyä, huhhuh. Sairaalassa voi tapahtua vaikka mitä jännää.


Tähän loppuun mä voisin kertoo mun onnellisimmista päivistä täältä: 1. Se, kun menin iskän kanssa ensimmäistä kertaa ulos kolarin jälkeen - se oli ihanaa vaikka oli lunta ja kylmä ! 2. Se päivä kun ruoka alkoi taas maistumaan, nam! 3. Viime lauantai. Pääsin shoppailemaan äidin kanssa. Se oli maailman ihaninta.. Ei sitä ennen ois osannu arvostaa noin paljon, mutta nyt se tuntu aivan uskomattoman hyvältä. 4. Tämä päivä. Mun synttärit, jotka sain viettää kotona parhaitten ystävien kanssa! Seuraavaks on muutama kuva mun synttäreiltä jotka poistan heti, jos edes yksikin kuvassa oleva niin haluaa.  (En halua pitää kiusalla todellakaan mitään kuvia täällä. Joten sano heti jos haluat kuvan pois!)


  5. Lisäks on paljon muita: mm. ne päivät kun oon nähnyt mun siskoja (ja koiraani Nicoa) <3

Kiitos jos jaksoit lukea tätä vähän pitkäksi venähtänyttä postausta, ja mielellään oisin kirjottanut lisää. Mut siitä ois tullut aiva järjettömän pitkä juttu. Hupsis.
Ps. Oon ollut Kinkomaallakin välissä, mutta siellä ei tapahtunut mitää hyvää josta vois kirjottaa.. ei kiva.

AINIIN! Unohin kirjottaa tänne eilen ehkä ihanimman aamuherätyksen osastolla 22. Eli eilen (25.5) oli mun synttärit siis ja hoitajat tuli heti aamusta porukalla mun huoneeseen ja laulo mulle onnittelulaulun! Lisäks sain hoitajilta synttärikortin ja lahjakortin  kahvioon - jolla sain sitten kaulakorun. Liikutuin tästä yllätyksestä. Kiitos ihanille osaston hoitajille miljoonasti! En tuu koskaan unohtamaan mun hoitajia sieltä..

xoxo mcfeast

tiistai 24. toukokuuta 2011

uusi alku

Dodi voisin tässä väsätä ensimmäisen (ja varmaan viimeisen) tosissaan kirjotetun tekstini tänne. Eli aiheenahan mulla on mun uusi elämä.. En kerro tässä aivan kaikkea jotten loukkaa ketään ja se ei mulla ole todellakaan tarkotus mutta haluan vaan tehä tämmösen postauksen sillä mun elämä muuttu kertaheitolla todella paljon ! Ja en tarkota tässä etteikö muidenki osallisten elämä ois muuttunu hirveesti samassa tilanteessa älkää ihmeessä niin ajatelko, en vähättele muiden tilanteita todellakaan. Toivon ettei kukaan oikeesti loukkaanu tästä tekstistä tai muutenkaan ärsyynny. Poistan tän kyllä jos tää on jollekin liian turha yms.. (vaikka en usko et paljon kukaan tätä lukee)

Eli kaikki alko 26.12.2010 kun lähin neljän nimeltämainitsemattoman kaverini kanssa kohti Leviä. Oltiin menossa meidän mökille Kittilään viettämään uuttavuotta. Mä olin oottanu tota reissua iha tositosi paljon varmaan yli kolme kuukautta ja vitsi ku olin innoissani sinä aamuna ku tuli lähtö. No siinähän kävi niin että ennen Oulua meidän päälle ajoi vanha mies ja kumpikin auto oli sen johdosta muussina.. josta voikin päätellä ettei meille kyydissä olleille käynyt hyvin. Tähän väliin: älä lue eteenpäin jos et kestä lukea mitä kaikkea mulle tarkemmin kävi ! Muiden vammoista en tässä viitsi kertoa koska en oo kysyny lupaa mutta voin kertoa hiukan mitä mulle kävi: muutamat sisäelimet vaurioitui aika pahasti, aortta repes, selkäranka meni paikoiltaan (murtu tai jotai?), aivot heilahti ja jotain semmosta. Ja tästä selkärankaan kohdistuvasta vammasta johtuen mä halvaannuin lantiosta alaspäin. Ja se on ollut nyt suurin muutos mun elämässä. Mutta kun tänään sain käsiini loppuraportin meidän kolarista tajusin jälleen kuinka lähellä on ollut että mä olisin menehtynyt ton kolarin seurauksena. Tää mun selviytyminen on siis todellinen ihme. Mä olen ensimmäinen Suomessa joka on selvinnyt tämmösestä, jonka vuoksi mun tapausta käytetään nykyään lääkäreiden koulutuksissa ympäri Suomen (sekä osittain Amerikassakin). Huhhhuh. Tuntuu siltä kun puhuis ihan jostain muusta henkilöstä kun musta !?

Kriittisimmän vaiheen jälkeen oli suorastaan ihme, että mä puhuin ja tunnistin edes mun vanhemmat. Eli saan olla todella kiitollinen että oon saanut toisen mahollisuuden elää - vaikkakin hiukan eritavalla kun ennen, mutta silti ystävien ja perheen parissa ! Nyt kun kolarista on ylihuomenna kulunut tasan 5 kk niin oon jo todella tottunut liikkumaan pyörätuolilla ja voimat on kohentunut tosi paljon alkuajoista.. (aluks en jaksanu nostaa edes haarukka ja nyt jaksan treenata JOPA 2 kg punteilla, ja aika hyvin nostaa itteni ilmaan penkistä !) Kertaakaan en oo halunnut luovuttaa ! Mulla on pysyny hyvä asenne tätä kohtaan kokoajan (lukuunottamatta muutamia hetkiä kun kuulin kaikki huonot uutiset kolarista). Oon vaan maailman onnellisin mun ystävistä ja perheestä. En tiiä mitä olisin tehnyt ilman niitä !! Mutta vieläki tottakai välillä tuntuu että ei tämmöstä voi oikeesti tapahtua, tämmöstä tapahtuu vaan telkkarissa.. Valitettavasti tää on totta ja tän kanssa on elettävä.

Ehkä tää riittää tältäerää ja voin meipi kirjottaa lisää mun kuntoutumisesta tai jostain tähän liittyvästä vielä lisää jos joku haluaa kuulla lisää näitä mun muutoksia yms :)

                     Meitsi sairaalassa. Eka ja ainut kuva tällähetkellä kolarin jälkeen musta.

xoxo mcfeast