lauantai 5. marraskuuta 2011

kun elämä ei ole itsestäänselvyys

Vuosi sitten syksyllä olin 18-vuotias abivuoden opiskelija Sepän lukiossa Jyväskylässä. Elin täysin normaalia nuoren naisen elämää, johon kuuluivat vahvasti kaverit, koulu ja bilettäminen sekä tietenkin perhe. Haaveenani oli valmistua seuraavana keväänä ylioppilaaksi, mennä kesätöihin ja mahdollisesti muuttaa kaverin kanssa keskustaan asumaan. Elin jokapäivä täysillä, sillä olin menettänyt muutaman vuoden sisään liian monta läheistä ja ymmärsin, ettei elämä ole itsestäänselvyys. Koskaan ei tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

Tapaninpäivänä 2010 lähdin neljän kaverini kanssa Leville laskettelemaan ja viettämään "maailman parasta" uutta vuotta. Matka tyssäsi kuitenkin lyhyeen. Jossain Oulun tienoilla iäkäs mies ajoi päällemme pakettiautolla. Kolarin varmaa syytä emme ole saaneet koskaan tietää.

Kukaan kolarissa osallisena ollut ei selvinnyt vammoitta vaan jokaiselle tuli pienempiä tai isompia vahinkoja. Minä istuin takapenkillä keskellä ja suurin osa sisäelimistäni vaurioitui (mm. aortta repesi), myös aivoni saivat kolauksen ja kaikenlisäksi halvaannuin. Vieressä istuneelle kaverilleni kävi huonoiten, hän menehtyi.

Minun oli yllättävän helppo sopeutua siihen, etten kävelisi enää koskaan. Olin onnellinen siitä, että olin hengissä. Ensimmäinen ajatus kylläkin tilanteesta oli se, että "kukaan ei halua minun kanssani naimisiin, eikä iskä pääse saattamaan minua koskaan alttarille". Muuten tottuminen ajatukseen tuolissa istumisesta ei vienyt kauan aikaa. Asiaa auttoi varmasti perheeni ja ystävieni tuki. Kaikki ovat olleet mahtavasti mukana kuntoutumisessa. Olen saanut juteltua asiat läpi lähteiseni kanssa, ja tällä hetkellä minun on helppo puhua tapahtuneesta. Lisäksi tiedän, kuinka minusta välitetään, olin sitten kävelevä tai en. Tietenkin välillä tulee niitä heikompia hetkiä ja toivon, että asiat olisivat samalla tavoin kuin vuosi sitten. Pääosin nautin kuitenkin elämästä täysin siemauksin vaikka se hiukan erilaista on kuin ennen.

Sairaala- ja kuntoutusjakso kestivät yhteensä muutamaa päivää vaille kahdeksan kuukautta ja nyt olen ollut kotona kuukauden. Kuntoutus jatkuu pari kertaa viikossa fysioterapian ja kuntosalin merkeissä ja lukion jatkan loppuun ensi keväänä. Omilleen muutto siirtyi  vammautumisen myötä, sillä en ole vielä täysin omatoiminen jokapäiväisissä toimissa. Eli vanhempieni luona asuminen on mielestäni järkevin vaihtoehto tällä hetkellä.

Vapaa-ajalla teen paljon samoja asioita kuin ennenkin. Hengailen kavereiden luona, käyn shoppailemssa ja syömässä ulkona. Muutaman kerran olen baarissakin käynyt, sekä koulussa opettajia moikkaamassa. Ei elämä tähän lopu! Voin löytää jotain uutta ja parempaa tämän myötä.

Voisin muistuttaa kaikkia nauttimaan elämästä täysillä! Ei sitä kannata tuhlata ainaiseen kiukkuiluun ja stressiin. Menkää ulos nauttimaan läheistenne seurasta.

 Kuvat: we<3it.com

Tämä teksi oli siis nuorten lehti Painovirheestä 
 Teksin olen itse kirjoittanut ja jotkin tiedot (mm. kotona olemisen aika) ovat jo vanhoja. Siinä se juttu nyt sitten on :)

xoxo, Jassu

6 kommenttia:

  1. Moikka Jassu!
    Löysin sun blogin sattumalta muutama viikko sitten ja en voi muuta kuin ihailla sinua ja tuota sinun mahtavaa asennetta!! Vaikutat aivan loistavalta tyypiltä. :) Tuollainen onnettomuus on niin kamala asia, että en osaa edes kuvitella mitä kaikkea sinä, läheisesi ja muut onnettomuudessa olleet ovat käyneet läpi. Mutta sinä olet elävä esimerkki siitä, että oikeanlaisella asenteella kaikesta selviää <3 On ollut ihanaa lukea siitä, kuinka hyvin perheesi ja ystäväsi ovat olleet tukenasi, se onkin ensiarvoisen tärkeää kuntoutumisen kannalta.

    Olet todella rohkea tyttö :)

    Kaikkea hyvää sinulle, seurailen innolla blogiasi jatkossakin.

    <3 Lotta

    VastaaPoista
  2. Moikka! Voi kiitos paljon :) Kyllä, oikeanlaisella asenteella selviää vaikka ja mistä! Kiitos ihanasta kommentista Lotta :)

    VastaaPoista
  3. Just tän jutun avulla löysin sun blogin. Mun oli ollut jo pidemmän aikaa tarkoitus etsiä sun blogi, koska muutamat mun kaverit tuntee niitä jotka oli siinä kolarissa. En aatellu että tää blogi herättäis mussa mitään ihmeempiä tunteita koska en muutenkaan oo mitään isoja blogi-ihmisiä. Mutta jostain syystä sun kertomukset kaikista tapatumista ja sun tunteista sai mut ihan liikuttumaan. En voi muuta ku ihmetellä sun positiivisuutta. Oot ihan suoranainen ihme! :) -Julia

    VastaaPoista
  4. Julia: Kiva kun löysit tän ja ilmeisesti pidit tästä :) Kiitos kommentistas !

    VastaaPoista
  5. Minäkin löysin blogisi vasta tänään,harmi etten aiemmin mutta olen lukenut sen alusta asti.ja aion seurata sun tarinaasi jatkossakin.Oi jassu sä oot niin ihka ihana voimia ja jaksamista sulle,sä tuot iloa niin monen elämään.

    VastaaPoista