pääsen melkein kaikkialle

Mä olen kelaillut pyörikselläni nyt reilu kolme vuotta milloin missäkin; paljon Jyväskylässä, jonkin verran muualla Suomessa ja hiukan myös ulkomaillakin. 
Aluksi kolme vuotta sitten kesällä ajattelin, että Suomi on todella hyvä paikka pyörisläiselle. Täällähän pääsee melkein kaikkialle avustettuna. Melkein kaikkialta löytyy myös hissit ja invavessatkin. Ei kaikkialta, mutta useimmista paikoista. 

Pikkuhiljaa olen huomannut, ettei täällä pyörisläisellä olekaan asiat niin hyvin kuin muualla. Suomessa riittää, että avustettuna pääsee kaikkialle. Ja uskokaa tai älkää - kaikkialle ei pääse edes avustettuna, helposti ainakaan. 


Hyvä esimerkki suomalaisesta (jyväskyläläisestä) ajatuksesta on bussiliikenne. Joitakin hetkiä sitten Jyväskylän Liikenteestä uutisoitiin, kun pysäkillä istunutta pyöristyyppiä ei oltu autettu sisälle bussiin. Mä en tiedä uutisen oikeita taustoja ja kuinka "vääristelty" uutinen oli - halusiko pyöristyyppi edes bussin kyytiin ja odottiko hän esimerkiksi kaveria tällä pysäkillä? Uutisesta käytiin kuitenkin paljon keskustelua netissä. Osa oli raivona siitä kuinka joku voidaan olla ottamatta kyytiin. Osa taas (myös nimimerkkien perusteella jotkut bussikuskit) kommentoivat ettei ketään ole pakko auttaa kyytiin, jos työtehtävissä ei lue ”auta pyörätuolia käyttävä kyytiin”. Jos auttamisesta ei mitään ohjeissa lue, niin eihän sitä tarvitse tehdä. Eikö? Jotkut kommentit olivat möys tyyliin ”vammaisillahan on takstimatkat kulkemistaan varten”. Niitä ei paljoa ole. Mä itse ymmärrän täysin jos joku pyörisläinen (tai rollaattoria käyttävä tms) joutuu käyttämään julkisia liikennevälineitä. Esimerkiksi (mun käsittääkseni tavallisin myönnetty määrä) 18 taksimatkaa kuussa tarkoittaa yhdeksää edestakaisin matkaa kuukauden aikana. Mieti omalle kohdalle jos pääsisit vain yhdeksän kertaa kuukauden (eli yleensä noin 30 päivän) aikana liikkumaan pois kotoasi! Kai jossain vaiheessa on siirryttävä käyttämään muita kulkuneuvoja kuin takseja, kun niitä matkoja on tosiaan niin vähän. Lisäksi mun täytyy korjata väite "ilmaisista taksimatkoista" -  ei pidä paikkaansa. Vammaispalvelun taksimatkatkin ovat maksullisia niitä käyttäville. 

Nyt karkasin hiukan aiheesta.. Eli mun pointti oli se, että Suomessa ajatellaan ettei kaikkien oikeus ole päästä kaikkialle (esimerkiksi juuri sinne bussiin). 
Nyt joku voi vedota siihen, ettei bussikuskeilla ole aikaa auttaa kaikkia kyytiin. Tähän vastaan sillä, etten usko kovinkaan monen pyörisläisen käyttävän bussia eli ei varmastikaan jokaisella pysäkillä ole pyörisläinen hyppäämässä kyytiin. Eikö joskus harvoin ole, jo muutenkin aina aikataulusta myöhässä olevalla, bussifirmalla aikaa auttaa ihminen kyytiin? 

Viimeistään kesälomareissuni New Yorkissa ja Miamissa herätti mut siihen, kuinka hyvin asiat voisivat olla. Koko kahden viikon matkan aikana mua ei tarvinnut avustaa kuin minibusseihin (ja niihinkin kuskit olivat vapaaehtoisesti mut valmiita kantamaan), joilla kuljimme muutaman kerran. 
Amerikassa tiet olivat helppokulkuisia, suojatiet aivan älyttömän helppokulkuisia, rakennuksissa oli aina (kaikissa joissa me kävimme) liuskat ja helppokäyttöiset hissit sekä tilavat ja yllättävän siistit invavessat eikä kukaan kertaakaan miettinyt apua kysyttäessä ”onkohan meillä on invawc ja missä se on?”. Tämä viimeisenä mainittu ihmettely on tapahtunut enemmän kuin kaksi tai kolme kertaa Suomessa reissaillessani. 
Suurimman vaikutuksen muhun teki se, että menin minne tahansa, oli itsestään selvää, että pyörisläinen oli tasavertainen muiden kanssa. AINIIN! Melkein unohdin pukukopit. Joka ikisessä vaatekaupassa oli invapukukoppi (eli hiukan tavallista suurempi) ja muutamissa niistä jopa tasot, joille pystyi hypätä kokeilemaan housuja (tai niin mä ainakin käsitin niiden tasojen käyttötarkoituksen). Huikeaa! Maassa jossa on ihan todella paljon enemmän jengiä kuin meillä Suomessa, toimii tämmöiset asiat tuhat kertaa paremmin kuin meillä. 

Palatakseni alun kirjoitukseeni; silloin kolmisen vuotta sitten, ensimmäisenä pyörisvuotetani, ymmärsin täysin ettei kaikkialle välttämättä pääse pyörätuolilla. Eikä mua haitannut jos jonnekin ei päässyt - sittenpä etsin jonkin toisen, ehkäpä paremman paikan mennä. Olin todella onnellinen siitä että pääsin edes jonnekin. 

Mun ystävät eivät kyllä ole antaneet oikein minkään olla esteenä kulkemisellemme - mennään vaikka miljoonat portaat reppuselässä, jos muuta keinoa ei ole. Eli ei mua ole koskaan pienet esteellisyydet pahemmin estäneet tekemästä jotain. 
Eikö kuitenkin kaikkea voitaisi pyrkiä tekemään esteettömäksi? Mikä on tarpeeksi hyvä selitys sille ettei kaikkien tarvitse päästä kaikkialle? Onko pyöristyypit jotenkin vähempiarvoisia kuin kävelevät? Pitäisikö pyöristyyppien tyytyä vähempään ja olla onnellisia siitä että edes jonnekin pääsee? Tulisiko ajatella ”mä olen pyörätuolissa, ei mun tarvitse päästä juuri tuohon vaatekauppaan tai kahvilaan, mä olen vain mä ”? 

Tiedän, on mahdotonta odottaa, että Suomessa kaikkialle pääsisi pyörätuolilla. Esimerkiksi rakennussuojalaki estää joidenkin rakennusten muuttamisen esteettömäksi. Yksi suojeltu rakennus, joka mulle tulee mieleen ensimmäiseksi, on Jyväskylän yliopiston kampus. Tämän mainitsin siksi, että eikö jokaisella tulisi olla oikeus päästä liikkumaan opiskelupaikassaan vapaasti? No, eipä tämä mua kosketa, kun en yliopistossa opiskelekkaan. Tuli vain mieleen. Toisena suurena esteellisyyden aiheuttajana ovat asenteet, joista puhuin hiukan aiemminkin. "Riittää kun pääsee liikkumaan avustettuna". 

Toivon kuitenkin, että jonain päivänä asiat ovat meillä Suomessakin esteettömyyden osalta paremmin. 

Rakkaudella Jassu

Ps. En tosiaan tiedä mitä tämän tekstin fontille tapahtui. Vaikka jo viisi kertaa vaihdoin sen oikeaksi, se aina muuttuu julkaistaessa pieneksi. Ei voi mitään :/

vertaisena

Reilu kolme vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa Helsingin Synapsian (entisen Käpylän kuntoutuskeskuksen) ovista sisään. Näin heti oven vasemmalla puolella kouluruokalaa muistuttavan ravintolan täynnä ihmisiä. Ihmisiä jotka naureskelivat, juttelivat ja söivät yhdessä. Se muistutti mua lukion ruokalasta. Ruokahetkistä lukiokavereideni kanssa. Se oli hetki kun mä näin pyöriselämäni ensimmäisen kerran muita pyörätuolilla liikkuvia. Silloin mä tajusin, että on äärimmäisen tärkeää saada tavata muita samassa tilanteessa olevia. Vertaishenkilöitä.

Ennen Synapsiaan pääsyä olin puoli vuotta sairaalahoidossa Jyväskylässä. Koko tämän ajan ajattelin: "ei mun tarvitse tutustua kehenkään pyörisläiseen".  Mullahan oli uskomaton tukijoukko jo omasta takaa; perhe, sukulaiset ja maailman upeimmat ystävät. Pystyin puhumaan heidän kanssaan kaikesta. Toki pystyin puhumaan kaikesta ja pystyn yhä edelleen, mutta siinä on jotain muutakin. Ihminen joka ei ole halvaantunut, ei voi esimerkiksi ymmärtää mitä tarkoitan sillä kun "jalka puutuu" vaikken sitä tunnekaan. 

Synapsiassa meillä samaan aikaan kuntoutuksen aloittaneilla oli oma vertaistukihenkilö, joka oli ollut jo useampia vuosia pyöriksessä. Silloin mä mietin, että joskus mäkin olen ollut jo vuosia pyöriksessä, ja voisinkohan mäkin olla sitten jollekin vertaistukihenkilö? 

Olenhan mä jo tavallaan pidemmän aikaa tehnyt vertaistukijuttuja, kun olen kirjoittanut tätä blogia ja esimerkiksi kuvannut videon Tatu RY:lle. Mutta viime viikolla pääsin ensimmäistä kertaa kurssille vertaistueksi. Kurssi oli tapaturmaisesti vammautuneille nuorille suunnattu, mutta ei, he eivät olleet pyörisläisiä, vaan kaikki tapaturmassa vammautuneita - kuten mäkin. 

Nämä kolme päivää, jotka vietin kurssilla, olivat jotain ihan käsittämättömän upeaa. Sain tavata mitä mahtavimpia ihmisiä, kuulla mielenkiintoisia elämäntarinoita, nähdä ilon ja onnistumisen hetkiä, oppia paljon uutta ja nauraa mitä hulluimmille kertomuksille. Niin ja opin mulle aivan uusia erätaitoja!! Lisäksi toivon itse antaneeni näille ihmisille jotain keskusteluilla joita kävimme ja kokemuksillani joita jaoin heille. 

Vaikka olenkin ihan väsynyt ja poikki kurssin jäljiltä, olen sitä mieltä, että haluan olla vertaistukihenkilö. Mulla on ehkä maailman paras fiilis noista päivistä! Tämmöistä mä haluan elämääni lisää. 

Postauksen kuvat ovat kännykällä napsimiani kuvia kurssilta. Pohjois-Savo vei sydämeni. 

Rakkaudella Jassu

#cheekend

Ai että! Mulla on ollut ihan mahtava loppuviikko. Ei siis pelkästään viikonloppu (vaikka se nyt oli ehdottomasti yksi tämän vuoden huikeimmista!!).
Keskiviikon - torstain vietin yllätysvisiitillä Turussa. Lähdin autolla huristelemaan aivan extempore kohti Turkua Amerikanmatkaaja Lauran kanssa. Paikanpäällä yllätimme turkulaisen kaverimme ja lähdimme viettämään huippukivaa tyttöjen iltaa. Tällainen kiva pieni reissu lyhensi kummasti viikkoa, jonka viikonloppua olinkin odottanut jo aika kauan ;)
Eli viikonloppua, joka ihan syystäkin nimettiin sosiaalisessa mediassa Cheekendiksi.

Perjantaina matkustin Helsinkiin ja majoituin ihanan ystävän kanssa hotelli Presidenttiin. Oli muuten hyvä hotelli pyörisläiselle! Sijainniltaan myös aika mainio. Mutta niin; illalla seikkailimme Helsingin Olympiastadionille Cheekin superkonserttiin.
Mua jännitti mennä ensimmäistä kertaa ikinä invakatsomoon. Mietin näkeekö sieltä oikeasti mitään ja kuinka ahdas katsomo on. Pääsinpä yllätymään positiivisesti! Stadionin invakatsomo oli paljon suurempi kuin olisin voinut edes kuvitella ja näkyvyys lavalle oli todella hyvä (ainakin siitä kohtaa, johon me pääsimme).  Lisäksi katsomo oli lähellä lavaa. Miinuksena invakatsomossa se, että jos joutui alariville invakatsomoa niin en usko, että siitä näki paljoakaan lavalle. Myös invakatsomon ylemmille "tasoille" vievä ramppi oli pieni miinus, sillä se oli hirmuisen jyrkkä, ja sateella varmasti äärettömän liukas.
Enpä ole koskaan aikaisemmin (pyörisläisenä) päässyt keikalle noin hyville paikoille!

Sitten itse konserttiin! Huh. Mä en todellakaan ole koskaan ollut lähellekään noin mahtavalla keikalla (tai konsertissa). Ihan uskomattoman upeaa. Kaikki ne valot, ilotulitteet, vierailevat tähdet, orkesteri, kuoro ja tietenkin itse Cheek - räppäävä "rockjumala".
Olin muuten innoissani ennen tapahtumaa, että sinne saa ottaa mukaan järjestelmäkameran. "Jee saan otettua hienoja kuvia sieltä". No.. ensimmäisen kuvan otettuani kamera ilmoitti "akku lopussa". Enpä sitten ottanut kuin ehkä kymmenen kuvaa hyvällä kameralla, jonka jälkeen siirryin puhelimen kameraan, josta myös loppui akku kesken konsertin. Hah. Pystyin ainakin fiilistelemään täysillä keikkaa, kun en keskittynyt räpsimään kuvia.

Konsertin Menu Olympia oli jaettu JVG:n "entréen" jälkeen kolmeen osaan: "juhlia ja ystävyyttä", "valoa ja varjoja" sekä "intohimoa ja asennetta". Mun lemppareimmaksi näistä nousi "valoa ja varjoja", vaikkakin kaikissa osuuksissa oli mun lempibiisejä. Eniten muhun kuitenkin kolahti biisi "Niille joilla on paha olla". Tämän jälkeen konsertin parhaimmistoon nousevat mun listalla Samuli Edelmannin feattaama "Parempi mies", "Puhelinlangat laulaa" -duetto Katri Helenan kanssa sekä uusi "Äärirajoille" ja loppuhuipennus "Timantit on ikuisia". Äääh, tykkäsin kyllä ihan kaikista :D
Mahtavuutta siis!

Eilen aamulla, päivällä ja illallakin jatkui konsertin fiilistely. Uskomatonta, miten yksi henkilö voi saada suuren osan Suomesta ihan sekaisin! Vielä kerran: huikeeta!
Olikos joku teistä perjantain tai lauantain konsertissa? Mitkä biisit olivat teidän lemppareita?

Rakkaudella Jassu

Miten näen itseni?

Jokin aika sitten blogeissa oli paljon pohdintaa siitä kuinka bloggaajat näkevät itsensä. Jokaisen lukemani tekstin kohdalla mietin miten mä näen itseni. Millaisena näin itseni nuorempana ja kuinka pyörätuoli on muuttanut mun kuvaa itsestäni. Olenko itsevarmempi nyt kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten? Olenko mä tyytyväinen itseeni?

Ala-asteikäisenä olin melko itsevarma. Mä pidin itseäni hyvänä juuri sellaisena kuin olin. Uskon sen johtuneen siitä, että kotona mua rakastettiin juuri sellaisena kuin olin ja tunsin oloni hyväksi mua ympäröivien ihmisten seurassa. Toinen suuri vaikuttava tekijä mun hyvään itsetuntoon oli mun ala-asteen luokka. Kaikki saivat olla omanlaisia, erilaisia ja silti tulimme kaikki toimeen keskenämme. Meillä oli mun mielestä maailman paras luokka täynnä hyviä tyyppejä ulkonäköön tai vaatteisiin katsomatta. 

Yläasteelle siirtyessä paineet omasta ulkonäöstä kasvoivat huomattavasti. Mä en esimerkiksi ollut koko yläasteen aikana päivääkään ilman meikkiä. Mulle tuli pienimuotoinen akne, jota yritin peittää otsatukalla ja meikillä. Aknen lisäksi häpesin suuresti kropan muuttumista. Tunsin itseni löllöksi ja vertasin itseäni koulun hoikimpiin tyttöihin. Tähän väliin sanon, etten mä ollut edes mikään "löllö", kuvittelin vain. Yleensä kuitenkin tunsin itseni ihan "ookooksi", mutta toivoin vielä joskus muuttuvani ookoosta todella kauniiksi. Olisin halunnut olla tyttö, joka on ylpeä omasta ulkonäöstään. 

Lukiossa olin jo jotenkuten hyväksynyt oman kroppani, mutta vieläkin häpesin muutamia kohtia itsessäni. Näin jälkeenpäin ajateltuna mua hiukan harmittaa, että en oppinut täysin hyväksymään omaa vartaloani. Mä en nimittäin sen vuoksi käynyt koskaan yleisillä uimarannoilla (yhtä kertaa lukuunottamatta, jolloin makasin koko rannallaoloajan vatsallani ja juoksin aina välissä nopeasti järveen) vaikka rakastin uimista. Kavereiden seurassa saatoin uida shortsit jalassa ja t-paita päällä, jottei kukaan näkisi mun ei-niin-langanlaihaa-kroppaani. 

Mä luulen, että ihmiset eivät edes huomanneet mun epävarmuutta lukiossa. Mua ei nimittäin kaikesta huolimatta pelottanut esimerkiksi esiintyä luokan tai koko koulun edessä. Enkä koskaan ole ollut mikään luokan hiljaisin tyttö, vaikka olinkin todella epävarma omasta kropasta ja ulkonäöstä. Tykkäsin olla huomion keskipisteenä. 

Pyörätuoliin jouduttuani mun piti opetella uusi elämä uuden erilaisen kroppani kanssa. Alussa oman ulkonäön hyväksyminen oli todella helppoa. Olin puoliksi kalju, painoin alle neljäkymmentä kiloa, jalkani ei toimineet, pukeuduin löysiin helposti puettaviin vaatteisiin ja silti mun oli hyvä olla. Mä olin niin kiitollinen siitä, että olin hengissä. Olin kuihtunut versio entisestä itsestäni ja silti rakastin olla mä itse. Pari ensimmäistä vuotta pyörätuolissa olinkin sinut itseni ja oman kroppani kanssa. Vasta nyt, pian neljä vuotta onnettomuuden jälkeen, alan olla taas epävarma itsestäni. Mä olen huomannut kuinka vaikeaa on pitää itsensä hyvässä kunnossa. Vaikka teen kovasti töitä ulkonäköni eteen, en ole sen näköinen kuin haluaisin olla. Yleensä ajattelen, että tällä treenaamisella ja tällä ruokavaliolla mun PITÄISI olla jotain muuta. Mä ajattelen väärin, sillä ei ole mitään mittaria siihen miltä pitäisi näyttää kun treenaa tietyn verran. Eikä sillä pitäisi muutenkaan olla väliä. Kun mun on muuten todella hyvä olla, niin miksen voi olla myös tyytyväinen omaan ulkonäkööni.
Kuitenkin liian usein mun peilistä katsoo joku, joka ei ole tyytyväinen kuvaansa. Ja ei, tuoli ei ole se mistä en pidä, vaan kaikki muu. Inhottavaa, haluaisin olla sinut itseni kanssa ja rakastaa omaa itseäni, mutta ei. 

Mihin kiinnitän itsessäni huomion kun katson kuviani? 

Ennen kun katsoin kuvia itsestäni näin vain rumat hampaat, eriparisilmät, epämuodostuneet huulet ja jenkkakahvat. Nykyään yritän olla etsimättä näitä "virheitä" kuvistani, ja katsoa parhaita puoliani;  iloiset silmät, hymyilevä suu ja hyvä ryhti. Vaikka kuinka yritän katsoa kuviani "ulkopuolisen silmin", niin usein mua häiritsevät "kainaloläskit" tai esimerkiksi juuri ne eriparisilmät.

Kuvieni suhteen olen kuitenkin yhtään edistynyt vuosien aikana! Jos vieläkin katsoisin kuviani yhtä kriittisesti kuin ennen pyörätuolia (huhhuh), mun blogissani ei olisi varmaan ikinä yhtään kuvaa itsestäni. Vou, pientä kasvamista ulkonäköni hyväksymisen kanssa siis! 

Mistä asioista mä pidän ulkonäössäni? 

Vaikka jo kirjoittamistani asioista voisi päätellä etten pidä paljon mistään itsessäni, niin on muutama asia joista olen ulkonäössäni pitänyt ja pidän edelleen. Kävellessäni (eli joitakin vuosia sitten) pidin mun nilkoista ja pohkeista. Sanoin aina niiden olevan paras osa mua. Halvaannuttuani mun pohkeet kuihtuivat, joten eivät ne enää niin kauniit ole. Mutta mulla kuitenkin on jalat ja pidän niistä, olivat ne ruipelot tai ei. 

Nykyään parasta mussa on mun hiukset ja kesäisin pisamat. Lisäksi aiemmin mainitsemani hymyilvät kasvot. Eli onhan mun ulkonäössä asioita joista pidän! Ja nyt kun mietin niin onhan mun nenäkin ihan kiva. 

Epävarmuudestani huolimatta mullakin on joskus jopa päiviä jolloin olen tyytyväinen siihen, että näytän juuri tältä. Onnistunut meikki, kiva kampaus tai hyvin istuvat vaatteet saattavat saada mut hymyilemään omalle peilikuvalleni ja tällöin mun olo on todella hyvä. Myös hyvin menneen treenin jälkeen mä saatan katsoa itseäni peilistä ilman, että tuijotan vain huonoja kohtiani. 

Näitä hetkiä vain saisi olla hiukan enemmän. 

Mä elän mun kropassani. Mä laittaudun ja treenaan itse itseäni varten. Miksi ihmeessä mun on niin vaikea olla tyytyväinen siihen miltä näytän? Mä olen ihan tavallinen tyttö ja saisin olla onnellinen, ettei onnettomuuskaan muuttanut mun ulkonäköäni. Uskon että kyllä mä vielä joskus näen itseni kivannäköisenä! Mun pitää vissiin vielä vain kasvaa siihen :) 

Rakkaudella Jassu

BLOCKFEST 2014

WOOP! Täällä mä moi. Näköjään elokuukin starttasi jo ja mä elän vielä jotain heinäkuun puoliväliä. Mun kesä on mennyt ihanasti tähän mennessä (eikös se vielä jatku niin kauan kuin aurinkoa piisaa?) ja vielä olisi kivoja juttuja tiedossa. Mitenkäs teidät kesä on mennyt?
Tunnen velvollisuudekseni selitellä tähän väliin hieman sitä miksen mä ole kirjoitellut lainkaan. Yksinkertaisesti kesä+helteet+tietokone = ei kiitos. On vain ollut jotenkin helppo lykätä kirjoittelua koko ajan eteenpäin. Mulla on pyörinyt postausideoita vähän väliä päässä, mutta jotenkin koneen avaaminen on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Ärsyttävää, mutta eiköhän se tästä taas lähde liikkeelle uudella innolla!

Mun viime viikonloppu oli yksi tämän kesän parhaimmista ja siinä onkin aihetta lopettaa venynyt blogitauko. Kuten otsikostakin saatoitte päätellä vietin viikonloppuni Tampereella Blockfesteillä. Jo perinteeksi muodostuneelle Blokkireissulle lähdin samojen ihanuuksien kanssa kuin viimevuonna.

Tietenkään reissu ei sujunut täysin ongelmitta. Jo ennen lähtöä meille ilmoitettiin ettei reilu kaksi kuukautta sitten maksettua hotellihuonettamme ole olemassakaan. Kolmelle hengelle ei ole invahuonetta, kiva. Onneksi homma saatiin sovittua ja saimme kahden hengen huoneeseen patjan lattialle yhdelle :D No seuraavaksi istuimmekin yli tunnin junassa paikallaan ja odotimme että "kuski pääsee pukille" (ja tuo on suora lainaus kuulutuksesta). Kotimatkallakaan juna ei oikein kulkenut ja olimme Jyväskylässä 59 minuuttia myöhässä aikataulusta. Mulle on itseasiassa käynyt näin tänä kesänä nyt kolme kertaa ja olen ihan ihmeissäni, sillä olen elämäni aikana aika paljon junalla matkustanut eikä juna ole varttia pidempään ollut myöhässä kuin kerran aikaisemmin. Mutta hei, eikös se mene että "vaikeuksien kautta voittoon"?

Mä fiilistelen juuri nytkin festareilla nähtyjä artisteja ja alan varmaan jo pian laskemaan päiviä ensi vuoden Blockfesteille, mutta silti mun on jatkettava samalla teemalla kuin viime vuoden festaripostauksessa. Viime vuonna ahdistuin yleisössä muiden tunkiessa niskaan ja kaatuillessa suurinpiirtein mun päälle. Tänä vuonna päätin viime vuodesta oppineena pysyä poissa lavan lähettyviltä. Sepä ei ollutkaan hirmuisen hyvä idea, jos siis halusin nähdä edes vähän lavalla esiintyviä artisteja. Esiintymislavojen teltat oli rakennettu niin, että niiden ulkopuolelta ei nähnyt lavalle eli paras vaihtoehto oli kuitenkin sinne telttaan sulloutuminen. Okei, päivällä olleiden keikkojen aikana telttoihin mahtui hyvin ja takarivistäkin näki aika hyvin lavalle. Jee! Mutta myöhemmin festarialueen täytyttyä mä en nähnyt lainkaan lavalle, enkä edes lavan viereen rakkennettuihin näyttöihin. Mä kyllä tiesin, ettei festareille oltu ehditty rakentamaan invakatsomoa (sain sähköpostia asiasta aiemmin), mutta toivon todella paljon että ensi vuonna asia on vihdoin korjattu!
Silloin kun kuulin että olen loppuelämäni pyörätuolissa intoilin siitä, että mä tulen pääsemään keikoilla ja festareilla hyville paikoille. "Invakatsomot on aina näyttänyt niin kivoilta". Nyt aika monia keikkoja ja muutamat festarit kiertäneenä pyörisläisenä joudun toteamaan etten ole kertaakaan päässyt minkäänlaiseen invakatsomoon. Onko niitä enää missään? Osaako joku pyörisläinen kertoa missä niitä on ollut ja näkeekö niiltä lavalle?

Kuten alussa sanoin viikonloppu oli kaikesta huolimatta yksi kesän parhaista. Ihanat tytöt, hotellissa yöpyminen, aurinko, mahtavia keikkoja ja hyvää musiikkia! Lisäksi paljon epäonnistuneita kuvia, naurua ja festarisapuskaa. Blockfesteillä on lähestulkoon kaikki mun lemppariartistit. Nekin, jotka eivät olleet (ainakaan aiemmin) mun lemppareita, yllättivät mut positiivisesti.
Voi että, festaritunnelma ja livemusiikki ovat kyllä ihan parasta kesässä.
Musiikki on kyllä ihan parasta aina, mutta varsinkin livenä.

Oliko joku teistä Blockfesteillä? Kai muutkin ovat tehneet Spotifyhin listan parhaista biiseistä viikonlopulta?

Rakkaudella Jassu

Ps. Otan itseäni nyt niskasta kiinni ja seuraava postaus löytyykin sitten uuden osoitteen takaa. Eli jatkossa googlettakaa vaikka "Rakkadella Jassu" ja löydätte mut ja mun blogin. Kiitos ja näkemiin!