äidin kalenteri, maaliskuu

Maaliskuu meni niin järkyttävän nopeasti, etten ehtinyt edes tekemään äidin kalenteri -postausta. Ehkä ajan nopea kulku johtui töistä? Tai ihanista keleistä? Hirveästä määrästä tekemistä? Mahdollisesti kaikista edellä mainituista.

Kaksi vuotta sitten maaliskuu ei varmasti mennyt näin nopeasti. Ei mun, eikä varmastikaan mun läheisteni mielestä.
2011 helmikuun kalenterimerkinnöistä kerroin jo aiemmin. Myös tammikuusta olen kirjoitellut alkuvuodesta. Nyt vihdoin, okei kuukauden myöhässä, listaan muutamia kohokohtiani maaliskuun 2011 osalta.

Kuun alussa 3.3. iskä tuli viettämään mun kanssa leffailtaa. Muistan, että maistoin ainakin yhden pringlesin tuona iltana. Se maistui pahalta.
8.3. pääsin ensimmäistä kertaa istumaan pikkupyörätuolissa. Eli siis sairaalan (Jabiiliin verrattuna isossa) pyöriksessä.
12.3. eli noin yksitoista viikkoa onnettomuuden jälkeen, pääsin ensimmäistä kertaa käymään kotona Tikkakoskella. Omassa huoneessa omien tavaroiden keskellä. Nico sekosi aivan täysin nähdessään mut pitkästä aikaa. Se oli ihanaa!
18.3 äiti on merkinnyt jälleen kalenteriinsa, että iskä piti mun kanssa kahdestaan leffaillan. Taisimme katsoa facebook -elokuvan.
19.-20.3 viikonloppuna pääsin kumpanakin päivänä pois sairaalasta. Ensimmäisenä päivänä kävin siskon luona ja toisena kotona.
30.3 pääsin vihdoin askeleen eteenpäin, siirryin Kinkomaalle. Okei, sinne päästyäni musta ei tuntunut todellakaan siltä, että olisin päässyt eteenpäin. Iuh.

Jokaisen kuukauden kohokohdissa mukana ovat olleet mulle rakkaat ihmiset. Perhe ja ystävät.
Jälleen kerran voin vain olla äärettömän kiitollinen kaikille, jotka tukivat mua tuolloin (ja jaksavat mun loistavia juttujani vieläkin). Mulla vaan on maailman parhaat ihmiset. Mun ihmiset.

Enää olisi yksi kuukausi jäljellä. Sillä toukokuussa 2011 mä aloitin mun Rakkauspakkaus blogin tällaisena, pyörisläisenä. Sen jälkeenhän mä olen mun elämäni tähtihetkiä kirjoittanut teidän nähtäväksenne.
(Sitä ennen tämä blogi oli muuten hiukan erilainen, salainen blogi, haha)
Mä en itse edes pysty lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamiani juttuja. Mulle tulee aivan kamala myötähäpeä. Ehkä joidenkin vuosien jälkeen voi vain naureskella kaikelle, mitä on tullut kirjoiteltua.

Jos vain jaksatte (tämä saattaa tulla järkytyksenä), mä ehkä kirjoittelisin teille jo huomenna uutta postausta. Nimittäin "mun päivää".. Onkohan mulla jäänyt joku tärkeä juttu kirjoittamatta tänne? Voi olla.
Joka tapauksessa, kiitos kun jaksatte lueskella Rpakkausta todella epäsäännöllisestä kirjoittelustani huolimatta! Ja anteeksi hiukan sekavat juttuni. Mun pää on aivan pyörällä nyt, lähinnä kouluhauista.

xoxo, Jassu

Jassu seikkailee, tupla T

Tulipa tuossa käytyä viikon sisään Turussa ja Tampereella. Ihanaa kun pääsee tekemään pieniä reissuja kavereiden kanssa. Taas seuraavaa reissua odotellen..

Viikko sitten lauantaina lähdimme ajelemaan ihanien tyttöjen kanssa kohti Turkua. Sieltä mulla ei ollutkaan oikeastaan mitään kokemuksia. Tai olen mä joskus ihan pikkuisena käynyt serkkujen kanssa Muumimaailmassa ja yövyimme vissiin Turussa. Vuosi sitten kävin myös siellä satamassa, että eipä paljon tullut kaupunkia nähtyä. Nyt olen siis käynyt kolmesti Turuus. 

Osa porukasta yöpyi Turun vahvistuksemme luona ja osa hotellissa, Scandic Juliassa. Mä kuuluin hotelliin majoittuneisiin. Ehdottomasti yksi parhaista invahuoneista, joissa olen käynyt. Itseasiassa huoneessa oli myös yksi parhaista invavessoista, jossa olen käynyt. 

Lauantaina meillä oli siis tarkoitus juhlia Minnan valmistujaisia sekä uutta kotia. Ja niinhän me teimmekin. Saimme melkein koko Palokan jengin koolle pitkästä aikaa. Vissiin pitää vaihtaa kaupunkia, jotta saadaan kaikki kokoon. 

Turusta mulle jäi tämän pikavisiitin jälkeen hyvä kuva. Hotelli oli todella kiva ja hyvällä paikalla. Kaduilla pystyi kulkemaan tuolilla melkoisen hyvin (okei, ei me nyt aivan hirveästi siellä kuljettu pitkin katuja) sekä baarissa oli todella hyvä asiakaspalvelu. Mulla itseasiassa oli hiukan ennakkoluuloja turkulaisia kohtaan, siis ei-niin-hyviä ennakkoluuloja. Mutta turkulaistethan ylittivät kaikki mun odotukset. Haluan sinne kyllä uudestaan. Ja todella suuret kiitokset Börssin henkilökunnalle. 

Sekä tietty maailman parhaille tytöille <3

Tampereelle tuli lähdettyä viime viikolla aika extempore. Rosan kanssa halusimme ähteä jonnekin kivasti syömään, ja päädyimmekin pienen googlettelun jälkeen Tampereehen. Painava syy valita Tampere taisi jotenkin kummasti olla Cheekin keikka..  Eli lähdimme perjantaina junalla kohti vanhaa tuttua kaupunkia. 

Yöllä alkavan keikan vuoksi meidän täytyi jäädä yöksi tuttuun ja turvalliseen Cumulukseen. Mä itseasiassa ihmettelin hotelliin mennessämme, että miksi ihmeessä tullemme aina samaan hotelliin. Siellä invahuone ei edes ole kovin hyvä. Ensinnäkin vessaan on ainakin 10cm kynnys ja lavuaarille ei pääse kunnolla sekä vessanpönttö on hiukan hankala. Mutta sitten tajusin, että tuo hotelli on kohtuuhintainen ja erittäin hyvällä paikalla. 

Hotelliin majoituttuamme käväisimme nopeasti kiertelemässä Koskikeskuksessa, jonka jälkeen lähdimme syömään. Lounashan meidän reissun päätarkoitus alunperin olikin, hah. Herkkuruokaa Huviretkessä. Meidän kantapaikka Tampereella.

Illalla lähdimme ajoissa, tai siis tarkoitus oli mennä ajoissa, jonottamaan Cheekin keikalle. Ylläoleva kuva on epäselvä, mutta siinä olemme suunnilleen jonon puolivälissä. Tuossa vaiheessa olimme jonottaneet puoli tuntia hyytävässä pakkasessa. Mä tunsin mun jalat esimmäisen kerran halvaannuttuani. Olin niin jäässä, että mua sattui joka paikkaan, jopa jalkoihin. 

Keksin siinä, noin puolessa välissä matkaa sisälle, että hei kyllähän pyörätuolilla varmaan pitäisi jonon ohi päästä. Jätin Rosan jonottelemaan ja lähdin sisälle kysymään onko mahdollista päästä avustajan kanssa sisälle, sillä mä en sais palelluttaa itseäni. En nimittäin tunne kuinka pahasti jalat on jäässä ja pahimmassa tapauksessa ne paleltuvat. Noo portsari kysyi missä kohtaa jonoa olemme ja kuultuaan vastaukseni, hän käski mut takaisin pihalle. Jaahas, perus tamperelainen.

Siinä puolivälin jälkeen jono alkoi hidastumaan ja jonottelimme lisää puolisen tuntia, emmekä olleet vieläkään sisällä. Lähdin kysymään uudestaan pitkän pohdinnan (ja rohkeuden keruun) jälkeen sisältä pääsisimmekö nyt sisään. Jotenkin ihmeessä portsari oli vaihtanut mielipidettään. Hän päästi mut ja Rosan sisälle jonon ohi. Vihdoin.

Meillä kävi tuuri ja pääsimme keikallapaikalla lähes eturiviin. Jopa mä näin aika paljon itse keikasta (ja ihanasta Jaresta). Whipii! Mutta paikka eturivin tuntumassa ei ollut vierustovereiden vuoksi mitenkään paras mahdollinen. Kuten varmasti lähes kaikilla keikoilla, joka puolelta ihmiset tunkivat päälle ja olivat aivan käsittämättömän tunkeilevia. Mä en tajua miten ihmisistä tulee aivan sekopäitä aina keikoilla. Kunnon adrenaliinipiikki iskee kaikille. Pakko päästä koskettaa esiintyjää, ei riitä, että näkee hyvin. Pitää päästä iholle. Ja sitten iso osa (naisista, ainakin tuolla keikalla) ajattelee "kyllä se huomaa just mut täältä satojen joukosta ja vie hotellihuoneeseensa". Just.

Mutta niistä vierutovereistamme.. Tamperelaiset eivät taaskaan päässeet ihastuttamaan mua. 

"Toi pyörätuolimuija on pahin. Änkee tolla v*tun tuolillaan tänne ja vie meidän seisovien paikat. V*tun vammanen. Nyt tanssitaan niin kovaa, että se kyllä tietää jälkeenpäi käyneensä täällä". 

Anteeksi vaan, tää vammanen ei mitenkään änkenyt paikalle. Enkä vienyt sen enempää tilaa kuin isokokoiset miehet yleisössä. Sitäpaitsi mun, jos jonkun, takaa ainakin näkee kuka tahansa lavalle. Eikä sitä hytkymistä voinut edes tanssiksi kutsua..

Tämä oli ensimmäinen kerta kun mä kuulin jonkun haukkuvan mua tuolin takia. Aika huvittavaa. Mä olin äkänen jo sen kylmyyden vuoksi, niin ei todellakaan ollut kaukana, että olisin sanonut tälle kolme metriselle naiselle jotain takaisin. Kyllä, kirjoitin nainen, sillä tämä suurisuinen tamperelainen oli juttujensa perusteella noin 25-vuotias. Kypsä aikuinen nainen. 

Mua ja Rosaa alkoi kotimatkalla naurattamaan se, miksi me käymme niin usein Tampereella. Sieltähän on lähes aina jotain huonoa sanottavaa. Musta tuntuu joka kerta, ettei tampereilaiset ole nähneet pyörisläisiä? 

Stockmannilla ei tiedetä, onko talossa invavessaa, ainakaan kolmessa baarissa ei ole homma toiminut (ainakaan ensimmäisellä kerralla) todellakaan hyvin, kaduilla on melko vaikea kulkea tuolilla, ja eipä tamperelaiset ihmisetkään ole vaikutusta muhun tehneet.

No ehkä joskus sielläkin asiat muuttuvat?

Enpä silti lannistu. Lisää reissuja vaan kehiin. Saanpa lisää kokemuksia tänne jaettavaksi. Minne seuraavaksi?

Nyt joudun toivottelemaan kauniita unia. Huomenna fysioterpian kautta töihin.

xoxo, Jassu

saanko luvan olla itsenäinen?

Tässä postauksessa mä valitan. Enemmän kuin ikinä yhteensä. Olkaa hyvät, Jassu purkautuu osa1/1. Toivottavasti jääkin ainoaksi..  Mua on häirinnyt yksi asia jo pidempään. Tai jonkin aikaa. Ja itseasiassa ehkä muutamakin asia.

Mua ärsyttää suunnattomasti se, että lähes joka paikassa oletetaan pyörätuolilaisella olevan avustaja tai edes joku kaveri mukana. Menen mä melkein minne tahansa, multa kysytään "missä sun avustaja?" tai jos mun tajutaan tulevan yksin niin "pärjäänkö sun kanssa kahdestaan?". Hei c'moon enkai mä liikkuisi yksin jos en pärjäisi itsekseni. Viimeistään silloin kun hyppään taksista tuoliin ja lähden kelailemaan sinne minne nyt olenkaan menossa, multa kysytään "hei mihin sun avustaja tulee?" No ei tule. Mä pärjään yksin. Tai ainakin tahdon pärjätä yksin.

Täytyy myöntää, etten aina kyllä pärjää ilman apua. Sillä sitä ei ole kaikkialla tehty läheskään mahdolliseksi. Sekös mua ärsyttää vielä lisää. Ja joskus vaikka olisikin kaveri mukana, niin kulkeminen on silti hankalaa.
 Esimerkiksi liuskoja tehdään, mutta ne tehdään (joskus) niin hemmetin jyrkiksi ettei pyörisläisellä välttämättä ole mitään mahdollisuutta kulkea niistä edes avustajan kanssa. En ihan oikeasti usko, että esimerkiksi ikääntynyt pariskunta, joista toinen on tuolissa, pääsisi kaikkia ramppeja kahdestaan turvallisesti. Monissa tilanteissa avustajalta vaaditaan voimaa ja ketteryyttä, sekä tuolissa istujalta paljon rohkeutta.
Itse mä olen päässyt aika mahdottomiinkin paikkoihin kiitos ihanien ystävien. Samaa tilannetta ei vaan ole kaikilla pyörisläisellä. Ei ole samanlaisia periksiantamattomia ystäviä kuten mulla.

Mutta kaikesta huolimatta haluaisin pärjätä ihan yksinkin. Haluaisin olla itsenäinen, niinkuin muutkin ihmiset. Onko se liikaa vaadittu?

Ongelmia tulee vastaan mielestäni aivan liian usein jopa invavessoissa. Ja vessassakäynti on kuitenkin ihan jokaiselle ihmiselle välttämätön ja aika henkilökohtainen asia. Ovessa on invavessan kyltti ja vessa on tilava. Mutta siinä saattaa olla kaikki. Ei se todellakaan riitä siihen että olisi helppoa asioida yksin. Olisi kiva jos huomioitaisiin edes se, että ihminen ylettäisi vessapaperiin pöntöltä. Lisäksi mun mielestä ei ole liikaa vaadittu että roskis olisi edes samalla puolella vessaa kuin pönttö. En tiedä olenko liian vaativa, mutta olisi kiva jos pöntön kahvatkin olisivat turvalliset ja tukevat, eivätkä huterat ja käyttökelvottomat kuten useissa vessoissa.
 Viimeksi törmäsin tällaiseen surkeaan invavessaan terveyskeskuksessa ollessani. Olin aivan järkyttynyt. Tai no en edes ollut. Melkein jo arvasin ennen vessaan menoa sen olevan ei-niin-hyvä yksinäiselle pyörisläiselle. Tässäkin tilanteessa kysyessäni hoitajalta missä vessa on, hän vastasi kysymyksellä "missä sun avustaja?". No taas päästään tähän, että ei mulla ole. Löysin kumminkin vessan ja ymmärsin miksi hän kysyi avustajaani. Se oli yksi surkeimmista vessoista jossa olen käynyt. Kahvat oli osittain rikki, lavuaari suihkutti vettä minne sattuu (mun naamalle ja housuille..), roskis toimi jalalla.. Mutta en suostunut luovuttamaan, vaan selviydyin kaikesta itse.

Miksei pyörisläinen saa olla itsenäinen? Onko se niin huono asia, että tahdon pärjätä yksin ilman avustajaa? Ja kyllä, osaan pyytää apua sitä tarvittaessani. Mutta jos tiedän että onnistun jossain yksinkin, niin miksi haluaisin jonkun muun tekevän asiat puolestani? Aivan jokaisella kuuluisi olla oikeus selvitä arkiasioistaan ihan yksin. Miksei sitä voida ymmärtää, että niin haluaa varmasti monet pyörisläisetkin?
Kaikilla ei fyysisesti tai henkisesti ole mahdollisuutta pärjätä yksin, ja onkin erittäin tärkeää saada avustaja jos ja kun sitä tarvitsee. En tietenkään väheksy sitä. Kyllähän mulla itsellänikin isoilla kauppareissuilla ja kuntosalilla on avustaja. Mutta ei muuten, mä en tahdo. Miksi itsenäistä elämistä ei voida tehdä mahdolliseksi oikeasti aivan kaikille ketkä sitä tahtovat?

Suomi on muka tasa-arvoinen maa. Maahanmuuttajille opetetaan suomea, jotta pärjäävät täällä ja saavat töitä. Alkoholisteille maksetaan tukia ja annetaan rahaa laskuihin, jotta heillä olisi kaikki mahdollisimman hyvin ja mahdollisuudet "normaaliin" elämään. Työttömille maksetaan työttömyystukea, jotta he elävät tasa-arvossa työssä käyvien kanssa. Mutta miksi pyörisläiset eivät saa kulkea vapaasti kuten muutkin? Miksei tueta julkisten paikkojen korjauksia, jotta liikuntarajotteisetkin pääsisivät itsenäisesti liikkumaan. Onko se tasa-arvoa, että sä et saa pärjätä itseksesi? Mitäpä jos mä haluan elää loppuelämäni yksin ja tuntea itseni yhtä vapaaksi kuin kävellessäni. Mennä minne tahdon ja milloin tahdon, YKSIN.

Ehei. Tasa-arvoa on se, että sulle on ehkä tehty liuska josta saatat päästä kulkemaan jos sulla on mukana voimakas avustaja. Tasa-arvoa on myös se, että oletetaan sun haluavan avustaja mukaan kun käyt esimerkiksi vessassa. Vaikka pystyisit käymään yksin tarpeillasi, niin ei mahdollisteta sitä, sillä sehän on sitä kivempaa mitä enemmän ihmisiä on mukana kun istut pöntöllä. Eikö? Laitetaan vaan rahaa alkoholistien laskujen maksuun. Liikuntarajoitteiset tyytykööt vähempään.
 Eihän se mitään, kun käydessäni julkisilla paikoilla saatan turhautua niin, että tekisi mieli itkeä ja lähteä kotiin. Ei mun tarvitse olla vapaa, mä olen vaan vammainen.

Mun pointti koko roskassa oli se, miksi riittää, että julkiset paikat tehdään niin, että liikuntarajoitteinen pärjää ehkä avustajan kanssa muttei yksin? Eikö mullakin olisi oikeus päästä minne haluan, vaikka mulla sattuu olemaan renkaat allani? Jokaisella kuuluisi olla oikeus mahdollisimman "normaaliin" elämään ilman rajoituksia.
Varmastikin asiaa auttaisi se, että monien ihmisten asenteet saisi muutettua. Se nyt on ehkä hiukan liikaa vaadittu, mutta pikkuhiljaa. Toinen suuri asiaa auttava tekijä olisi se, että jo rakennusten suunnitteluvaiheessa otettaisiin mukaan liikuntarajotteisia. Sillä tavoin saataisiin rakennettua toimivia ramppeja ja invavessoja. Kyllä, monissa paikoissa onneksi nykyään homma toimiikin hyvin. Mutta aivan liian monissa paikoissa homma ei toimi lainkaan.

Mä olen todella kiitollinen niistä paikoista, joissa kulkeminen pyöriksellä itsenäisesti onnistuu. Ja annankin hyvää palautetta, kun on aihetta siihen. Harvemmin mä uskallan mistään valittaa. Tyydyn siihen mitä on ja syyllistyn itsekin joskus ajatteluun "eihän mun tarvitse pärjätä yksin, oon liikuntarajotteinen". Mutta ei asian tarvitsisi olla niin. Ei todellakaan.

Mulla on ollut tänäänkin sen verran kiireinen päivä, että jouduin väsäämään tämän postauksen nyt illalla, joten antakaa anteeksi sekava asiajärjestys. Mutta toivottavasti mun jutun idea tuli perille jokaisen ruudun taakse.

Lisäys: Asenteet liikuntarajoitteisia kohtaan johtuvatkin usein tietämättömyydestä. Tietämättömyydestä, että liikuntarajoitteiset henkilöt voivat pärjätä itsenäisestikin. Tähän pitäisi saada muutos. Elämä "erilaisena" voi olla täysin normaalia. Ja blogillani pyrinkin kertomaan siitä, jotta edes muutamat ihmiset näkevät kuinka juuri pyöriksenkin kanssa voi elää täysillä itsenäistä elämää.

 Olen kiitollinen siitä mitä on, mutta asiat voisivat olla paljon paremminkin. Kiitos ja anteeksi. Hyvää yötä.

xoxo, jassu

äidin kalenteri, helmikuu

Tammikuussa kirjoitin teille vuoden 2011 sairaala-aikani hyvistä hetkistä, joita äitini oli kirjannut kalenteriinsa (äidin kalenteri). Tänään mä jatkan teille tätä listaa saman vuoden helmikuulta. Kuulta, jolloin elämäni rankimmat kokemukset olivat jo lähes takanapäin ja jolloin fyysinen paranemiseni todella alkoi. Tarkemmin ajateltuna takapäin olivat ehkä rankimmat fyysiset kokemukset. Sillä psyykkisesti koko vuosi oli rankka.

Tammikuusta lähtien mä kelasin päässäni onnettomuutta, ystävän kuolemaa sekä halvaantumistani. Tähän päivään asti mä olen näitä asioita pyöritellyt päässäni. Välillä asiat tuntuvat ihan helpoilta ja välillä taas raskailta ja vaikeilta käsittää. Mutta ehkä juuri 2011 vuoden alussa nämä asiat olivat mielessä lähes aina, eikä niitä lyhyessä ajassa voikaan käsittää. Toki halvaantumiseni mä ymmärsin ja hyväsksyin päässäni aika nopeasti verrattuna kaikkeen muuhun. Halvaantuminen vain on ja tulee aina olemaan osa mua, eikä sille voi mitään. Mutta onnettomuus ja kuolema ovat paljon suurempia asioita, vaikeampia käsittää.

Helmikuussakin tapahtui siis paljon kivoja asioita, joita muistelin kuukausi sitten äidin kalenteria luettuani.

Helmikuun alussa, 7. päivä, oli varmaan suurin leikkaus mitä mulle tehtiin. Selkäleikkaus. Sitä mä olin odottanut ja sitä varmasti monet muut olivat jännittäneet. Harmiksi täytyy sanoa, etten tiedä kauan leikkaustani tehtiin. Se olisi kyllä mielenkiintoista tietää.
Vain muutamia päiviä leikkauksen jälkeen, 11. päivä, mä pääsin ensimmäistä kertaa lähes istumaan. 30°
kulmassa sain ihastella omaa televisiotani, joka sinä päivänä tuotiin sairaalahuoneeseeni.
14.2. oli varmasti paras ystävänpäivä ikinä, sain tietokoneen. Sain ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen luettua kunnolla miten muilla menee ja mitä muille on tapahtunut. Muistan myös sen kun ihmettelin facebookissa kaikkien "pienissä häissä" -päivityksiä. En yhtään tiennyt mikä villitys oli olla aina pienissä häissä. Oli outoa huomata että en tiennyt mitkä kappaleet ja jutut olivat silloin "se" juttu. Läppärin saaminen käyttöön auttoi mua myös jaksamaan, sillä näin kuinka monet olivat kirjoitelleet kaikkea ihanaa ja tsemppaavaa seinälleni facessa. Lueskelin tuona päivänä, sen mitä kyyneliltäni näin, häkeltyneenä ainakin pari sataa seinäviestiä.
22. päivä pääsin ensimmäistä kertaa istumaan tuoliin. Muistaakseni tuoli oli nimeltään kehruutuoli ja siinä mä vain nökötin tyytyväisenä "mä olen vihdoin pystyssä!"
24. päivä, melkein kaksi kuutautta onnettomuuden tapahduttua, mun vatsa saatiin kurottua kiinni. Tähän asti mulla oli pitkään ollut kolmen päivän välein leikkauksia, joissa kiristettiin vatsaa ja vatsalihaksia pikkuhiljaa kiinni. Vihdoin oli koittanut se päivä, kun ei tarvinnut odottaa seuraavaa kiristysleikkausta.
25. päivä mä olin jo innostunut istumaan 3 ja puoli tuntia yhteen putkeen tuolissa. Lääkärit ja hoitajat taisivat ihmetellä kuinka jaksoin, mutta kun se vaan oli niin ihanaa monien viikkojen makoilun jälkeen.

Kuva: weheartit

Jälleen voin vain ihmetellä kuinka paljon hyviä hetkiä mahtui tuohon kyseiseen helmikuuhun. Varmasti näiden luettelemienikin lisäksi on ollut paljon iloisia, onnellisia ja ihania hetkiä muunmuassa kavereiden kanssa, jotka viettivät lähes jokaisen yön kanssani sairaalassa.

Vielä mulla olisi ainakin yhden postauksen verran kirjoitettavaa teille äitini kalenterista. Sillä toukokuusta 2011 alkaen mä olen pitänyt tätä blogia, joten siitä saakka tapahtuneet asiat te jo aika hyvin tiedättekin. Nyt kuitenkin toivotan oikein ihania hetkiä huomenna alkavalle viikolle ja mä palailen taas toivottavasti pian..
xoxo, Jassu

Kuvittele jos..

Ihanaa sunnuntaita! Mulla on ollut tosi kiva viikonloppu. Kamalasti tekemistä. Viikonlopun aloitin Elixiasta, seuraavaksi suuntasin kaverin kanssa Kuopioon ostoksille ja myöhemmin vielä toista kaveria näkemään Passioniin. Lauantaina äiti ja iskä kävi kylässä smoothieilla ja sisustusapuina, kävin kahden kaverin synttäreillä ja yhden kaverin rautojenpoisto-bileissä. Viimeyönä näin hirmuisesti unia ja nyt aamulla heräsin virkeänä. Tänään mä vielä lähden pyörähtämään keskustassa ja käyn leffassa.

Tällä hetkellä istun koneen äärellä tämän näköisenä kirjoittelemassa teille ja kuuntelemassa hyvää musiikkia.

Kiitos muuten hirmuisesti kaikille vastauksista edelliseen postaukseen. Mahtavaa että vastauksia mua askarruttaviin kysymyksiin tuli niinkin paljon :) Auto-ongelmista mä sain idean tähän postaukseen. Jos saisin, edes huvin vuoksi, ihmiset ajattelemaan asoita uudella tavalla. En osaa sanoa mihin tällä pian alkavalla tekstilläni pyrin. Mutta ehkä se avaa joidenkin silmät tai tosiaan muuttaa asenteita tai jotain..

Pyörätuolilla kulkiessa niin sisällä kuin ulkona, uusissa tai vanhoissa rakennuksissa, autolla tai junalla, lähes kaikkialla siis, täytyy miettiä reittinsä ja se mistä pääsee turvallisimmin tai helpoiten kulkemaan. Päässä pyörii monia kysymyksiä. Löytyykö invavessaa? Onko paljon portaita tai kynnyksiä? Löytyykö hissiä tai edes ramppia? Kuinka jyrkkä ramppi on? Tai onko hississä itsestään aukeavat ovet? Miten avaan ulko-ovet? Onko tie kunnossa ja talvella aurattu? Miten suojatien ylitys, onko liian korkeaa kynnystä? Miten mukulakivillä? Entä jyrkät ylä- tai alamäet? Kysymyksiä on paljon, mutta kaikki nämä asiat huomioiden on helpoin suunnitella turvallisin reitti tai vaikkapa kauppa johon aikoo yksin mennä.

Kuvittele jos olisit pyörätuolissa. Kuinka koulumatkasi, työpäiväsi, lenkkisi tai kauppareissusi onnistuisi? Joutuisitko muuttamaan jotain normaaleista ruutineistasi tai reiteistäsi? Entä pääsisitkö samalla kulkuneuvolla kulkemaan paikasta A paikkaan B? Oletko sattunut huomaamaan kuinka epätasainen tie töihisi vie ja kuinka monet kynnykset ylität päiväsi aikana?

Mä mietin näitä asioita lähes päivittäin. Olen jo tottunut siihen, että saatan joutua valitsemaan hiukan pidemmän reitin, jotta pääsen turvallisesti yksin kulkemaan. Tai että en pääse lähikauppaan yksin liian painavan oven ja siihen yhdistetyn kynnyksen vuoksi. Automaattisesti uuteen paikkaan mennessäni mä etsin hissejä, liuskoja tai invavessoja. Nämä asiat on mulle nykyään aivan normaaleja. Sillä aiemmin esittämäni kysymykset tulevat auttomaattisesti mieleeni. Välillä tietenkin huomaan esimerkiksi lenkillä ollessani "hups eihän tästä pääsekään" ja joudun kääntymään takaisin. Saatan valita hölmöjä reittejä, jotka eivät onnistukaan tuolilla. Näin käy joskus mutta sen ei pidä antaa ärsyttää.

Enkä mä tietenkään tarkoita, että teidän pitäisi jatkossa aina miettiä reittejä pyörätuolilaisen kannalta. Mutta tee se joskus, vaikka yhden kerran. Siitä voi tulla ihan hauskaakin! Kommentoikaa ihmeessä miten kävi? Joutuisitko valitsemaan reittisi toisin tai jopa vaihtamaan työpaikkaa?

xoxo, Jassu